Aloitin Hyvää jälkeä -hankkeessa tutkijana silloin, kun jälkihuollon yläikäraja oli vasta nostettu. Näytti siltä, että pääsemme hankkeessa kuulemaan myös kokemuksia pidempään jatkuneesta jälkihuollosta. Vähänpä tiesin, miten käy hankkeen loppuun mennessä, ja miten ajankohtaisen asian kanssa teemme lopulta työtä!
Hankkeen aikana olen oppinut kyseenalaistamaan vallitsevia ajatuksia ja rakenteita, joilla määritämme aikuiseksi kasvamista. Esimerkiksi sijaishuollossa olleiden lasten aikuistuminen nähdään yhteiskunnassamme prosessina, jossa on selkeä alku ja loppu. Loppuvaiheessa ajatellaan, että nuori aikuinen on valmis liittymään muiden vastaavan ikäisten tyypilliseen elämänkulun polkuun. Samoin jälkihuolto palveluna määritellään vaiheeksi, joka alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan, ikään sidottuna.
Ehkä sijaishuollossa olleiden lasten ja nuorten elämänkulkua voisikin tarkastella tyypillisen elämänkulun mukaisen polkuna, jos lastensuojelu ja palvelujärjestelmämme toimisi kuten sen kuuluu. Vanhemmuuteen saisi neuvoja jo ennen lapsen syntymää, neuvolassa sama hoitaja kulkisi perheen rinnalla, arjen haasteisiin saisi tukea. Varhaiskasvatuksessa ja koulussa ehdittäisiin huomata, kun lapsi tai perhe tarvitsee apua. Sosiaalihuollosta saisi helposti kuormittavassa tilanteessa kotipalvelua, tukiperheitä, siivousapua. Tuki määriteltäisiin perheen tarpeen, ei valmiiksi kuvattujen mallien perusteella. Jokainen lapsi saisi harrastaa ilman, että se on perheen taloudellisesta tilanteesta kiinni. Mikäli tarvetta olisi psykiatriselle osaamiselle, se löytyisi lapsen elinympäristöstä: kouluikäisen ei tarvitsisi erikseen lähteä toiselle puolelle kaupunkia tai hyvinvointialuetta tavatakseen hoitajaa 45 minuuttia, vaan apu olisi tarjolla koulupäivän yhteydessä siellä, missä lapsi on.
*
Me kaikki tunnistamme, ettei järjestelmämme toimii edellä kuvatulla tavalla. Tiedämme, että moni nuoruusikäinen odottaa pääsyä psykiatriseen hoitoon, moni on osa lähetejonoa. Yhä useammalle tarjotaan mielenterveyden tueksi lääkehoitoa. Koronan aikana monen lakisääteiset terveystarkastukset ovat jääneet tekemättä. Lasten ja perheiden tilanne polarisoituu. Vanhemmat uupuvat ja ovat keinottomia, parhaiten pärjäävät saavat apua yksityisten vakuutusten ja omien verkostojensa avulla.
Sijaishuollon syyt ovat kompleksisia, hallinto-oikeuden käsittelyihin on jonoa ja sijaishuoltopaikan perusteen saattaa määrittää se, mistä tilaa löytyy. Yhä useampi sijoitetaan lähellä täysi-ikäisyyttä erittäin haastavassa tilanteessa, ja koko sijaishuoltoaika kuluu tilanteen vakauttamisessa. Aikaa aikuistumisen pohdintaan tai siihen valmistautumiseen ei ole.
Tästä huolimatta odotamme, että 18 vuotta täytettyään nuori pystyy hyvin nopeasti saamaan muut vastaavan ikäiset kiinni. Osa saakin, osalla sijaishuolto on tarjonnut hyvät eväät elämään ja saanut aikaan hyvää jälkeä. Toisten kohdalla näin ei ole. Tutkimuksessani Hyvää jälkeä -hankkeessa olen kuullut, kuinka esimerkiksi sosiaalityöntekijät kuvaavat nuorten riipivää yksinäisyyttä tai tarvetta, että nuorella olisi joku, joka kulkisi rinnalla ja joka neuvoisi sähkösopimuksen laatimisessa tai uudelle opiskelupaikalle muuttamisessa.
*
Tällä hetkellä hallitus esittää jälkihuollon ikärajan laskemista, vaikka vasta muutama vuosi sitten ikäraja nousi 25 ikävuoteen, tarkoituksena tarjota tiiviimpää tukea ja pysyvyyttä monimutkaisessa aikuistumisen elämänvaiheessa. Ikärajan laskua on perusteltu muun muassa säästöillä, tasa-arvolla (”eihän tukea kaikille muillekaan tarjota!”) ja sillä, ettei tutkimusnäyttöä juuri 25 ikävuoden hyödyistä ole.
Suoran tutkimusnäytön puute on totta. Tiedämme kuitenkin sekä tutkimuksen että arkityön kokemuksen valossa, mikä nuoren hyvinvointia heikentää tai vahvistaa. Tiedossa on, että pysyvä ihmissuhde, suunnitelmallisuus ja ennakoitavuus ovat yhteydessä parempaan psyykkiseen hyvinvointiin. Siirtymätilanteet ovat aina riski hyvinvoinnille ja sijaishuollosta itsenäistyvillä voi osua useampi vaihdos samaan kertaan: muuttua asuinpaikka, sosiaalityöntekijä, ohjaaja, psykiatrian hoitokontakti, opiskelupaikka. Jälkihuollon merkitys riippuu siitä, millaisia muita suhteita nuorella on ympärillään. Yksinäisyys on iso ongelma, ja jotkut muuttavat uuteen kotiinsa ilman yhtäkään neuvovaa aikuista elämässään. Yhteiskunnan rooli ja jälkihuollon merkitys korostuvat silloin.
*
Tutkimuksen tekeminen ei ole politiikkaa ja tieteen riippumattomuus on yksi sen keskeisimmistä arvoista. Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tekijänä ei kuitenkaan voi sulkea silmiään päätöksenteolta tai olla pohtimatta sen vaikutuksia yhteiskuntaan sekä ennen kaikkea tutkimuksensa kohteen, oikeiden ihmisten ihan oikeaan elämään. Koen, että tutkijana minulla on velvollisuus nostaa esiin havaintoja sekä lukemastani aiemmasta tutkimuksesta että hankkeemme aineistosta.
Toivon, että hankkeemme tulokset tuovat lisää näkemystä aikuistumisen ja itsenäisyyden moninaisuudesta, eri tavoista kasvaa aikuiseksi. Toivon, että päätöksenteossa huomioidaan yhteiskunnan moraalinen vastuu huolehtia ihmisistä silloin, kun he ovat erilaisten turvaverkkojen pettämisen vuoksi joutuneet kokemaan vahvaa puuttumista yksityisyyteensä ja perhe-elämäänsä.
Toivon, että erään haastatellun sosiaalityöntekijän viesti tavoittaisi kaikki jälkihuollon tuesta päättävät:
Ja joskus musta tuntuu, että ei sitä kuitenkaan päättäjätahot ymmärrä sitä nuoren elämän arvoa, jälkihuoltonuoren. Siis sijoitetun ja huostaanotetun lapsen ja nuoren sitä sellaista ihmisarvoa. (…) Me ollaan niitä, jotka oikeesti tasapäistää sitä nuorta joukkoa muuhun yhteiskuntaan ja että ne on ihan yhtä lailla onnistujia kuin joku muukin, jolla on paremmat lähtökohdat.
Johanna Hedman
väitöskirjatutkija, Hyvää jälkeä -hanke