Vielä puoli vuosisataa sitten Suomessa ei ollut lainkaan tavatonta, että perhekuntien elämä usean sukupolven ajalta mahtui yhden tehdasalueen porttien sisäpuolelle. Vanhemmat saivat leipänsä tehtaan töistä, lapset kävivät peruskoulunsa tehdasalueen välittömässä läheisyydessä, minkä jälkeen he jatkoivat tehtaan ammattikouluun ja sieltä vanhempiensa jalanjäljissä tehtaan palvelukseen. Kahdenkymmenen vuoden palveluksesta palkittiin kakkukahveilla ja kukkakimpulla, neljästäkymmenestä vuodesta kultakellolla. Eläkkeelle jäävä sai usein keinutuolin, josta käsin kelpasi tarkastella tehdasalueen tuttua elämää oman olohuoneen rauhasta.
Nykyään puolestaan ei ole lainkaan tavatonta, että työntekijä kulkee urapolulta toiselle. Hänen tulonlähteensä vaihtelevat palkasta palkkioihin, ja hän saattaa saada niitä useasta paikasta samanaikaisestikin. Pätkätyö voi olla myös oma valinta. Nuoret (ja kokeneemmatkin) ammattilaiset haluavat myös työelämältään monenlaisia kokemuksia, vapauden ja oman itsensä herruuden tunnetta. Ihanteena voi olla vaikkapa sellainen elämänrytmi, jossa tehdään puoli vuotta töitä ja ollaan toinen vuosipuolisko Balilla surffaamassa. Ja jos paluu kotimaan kamaralle ei enää kiehdokaan, modernin tekniikan ansiosta voi monia työtehtäviä tehdä vaikka Balilta käsin.
Perinteisesti tällainen vapauden ja omatahtisuuden mielikuva on liitetty taide- ja kulttuurialan ammatteihin. Tämä mielikuva on tosin usein liittynyt siihen, ettei luovaa työtä ole mielletty työksi lainkaan, vaan se on nähty ikään kuin laajennettuna harrastustoimintana, itsensä ja kutsumuksensa toteuttamisena, josta ei materiaalista palkkiota kaivatakaan. Taide- ja kulttuurityö on kuitenkin työtä siinä kuin tehdastyökin, ja myös luovan alan ammattilainen tarvitsee ja ansaitsee toimeentulon, eläketurvan ja muut työelämän etuudet.
Vaikka työn tekemisen tavat ja muodot ovat muuttuneet, yksi asia on pysynyt ennallaan: työ on edelleen erittäin tärkeä asia elämässä. Työn avulla ihmiset rakentavat merkitystä elämälleen ja ilmaisevat, keitä he ovat. Ei ole liioiteltua sanoa, että työ on edelleen tärkein yksittäinen ihmisen asemaa määrittävä tekijä (Työ 2040, s. 9– 10).
Työn muuttuessa myös koulutuksen on pysyttävä kehityksessä mukana. Myöskään koulutuspolut eivät enää tähtää suoraviivaisesti tiettyyn työpaikkaan tai edes tiettyyn ammattiin. Läheskään kaikilla valmistuvilla opiskelijoilla ei ole valmiina odottamassa oman alansa työpaikkaa. Itse asiassa läheskään kaikilla ei ole edes yksiselitteistä vastausta kysymykseen, mikä heidän oma alansa tarkalleen on. Tämä tilanne näyttäytyy toisille sykähdyttävänä vapautena, tunteena siitä, että koko maailma on heille auki. Toisissa se taas voi herättää epävarmuutta ja pelkoa.
Nykypäivänä työssä kuin työssä tarvitaan niin sanottuja metataitoja, kuten kykyä oppia uutta, hallita omaa ajankäyttöä, tunnistaa oleellinen ja ajatella kriittisesti (Työ 2040, s. 11). Näihin taitoihin kiinnitetäänkin enenevässä määrin huomiota useimmilla koulutusaloilla ja -tasoilla. Niiden lisäksi nuoret ammattilaiset tarvitsevat kuitenkin myös vahvaa osaamisprofiilia sekä monipuolista tietoa työmarkkinoiden todellisuudesta – oikeuksista ja velvollisuuksista, mahdollisuuksista ja sudenkuopista – voidakseen rakentaa urapolkunsa kestävälle, terveelle ja omaehtoiselle pohjalle.
Meidän jokaisen toiveena varmasti on, että aikanaan, työuramme päätyttyä, voisimme tyytyväisin mielin katsoa taaksepäin ja todeta eläneemme itsemme näköistä, tyydyttävää ja palkitsevaa (työ)elämää. Teimmepä tämän muistelon sitten tutun ja turvallisen olohuoneen ikkunan ääressä keinutuolissa tai Balin palmun alla riippumatossa keinuen.
Kirjoittajat:
Miia Santalahti
PIRSSI-hankkeen projektipäälliikkö (TAU)
Anneli Karppinen
PIRSSI-hankkeen projektipäällikkö (TAMK)
Lähde: Työ 2040. Skenaarioita työn tulevaisuudesta. Demos Helsinki 2017.