Taiteilijan toimeentulo – ikuinen force majeure?
Taide on taloudellisessa mielessä yhteiskunnassa marginaalissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että taide olisi merkityksetöntä – päinvastoin, ilman taidetta ei voi elää!
Taide ymmärretään nykyään myös osaksi hyvinvointia, ja tämä avaa taiteilijoille uusia näköaloja. Taiteilijoiden keskuudessa perinteinen jako autonomisen ja instrumentaalisen taiteen välillä on katoamassa, ja myös muita soveltavan taiteen muotoja on alettu arvostaa. Jako on perustunut vapaan taiteilijan ihanteeseen, mutta mitä on vapaus? Kaikilla on kahleensa, vain hetkittäin niistä voi vapautua.
Ehkä hieman yllättäen eri ammattialoilla – jopa rakennus- sekä sosiaali- ja terveysalalla – ollaan ottamassa käyttöön joitakin taidealalla ikuisesti vallinneita käytäntöjä. Näillä käytännöillä on siis laajempaakin vaikutusta.
Taiteen käytännöt
Esittelen taidealan käytäntöjä kuvataidealan näkökulmasta, mutta monelta osin käytännöt ovat samoja myös muilla taiteen aloilla.
Taidealalle on tyypillistä projektiluonteinen työskentely – itse asiassa muuta työtapaa ei alalla olekaan. Taiteilijan toimeentulo on pieninä palasina maailmalla. Kuvataiteilijan keskiansio Suomessa apurahoja lukuun ottamatta on noin 21 000 euroa vuodessa (vertailun vuoksi: suomalaisten keskivuosiansio on noin 40 000 euroa). Tästä tulosta yli puolet on muuta kuin taiteellisesta työstä tulevaa tuloa.
Varsinaisesta kuvataiteellisesta työstä saadaan siis keskimäärin alle 10 000 euron vuosiansio, eikä tällaisilla tuloilla ole Suomessa suurta ostovoimaa. Henkensä pitimiksi taiteilijan on siis tehtävä myös jotakin muuta työtä kuin varsinaista ammattiaan.
Taiteilijan ammatti on siten suurimmalle osalle taiteilijoista hybridiammatti. Taiteilija seikkailee usein eri alojen määräaikaisten ja osa-aikaisten työsuhteiden, toimeksiantojen, teos- ja käyttöoikeuksien myynnin, apurahojen sekä sosiaalitukien viidakossa.
Viidakossa vallitsevat viidakon lait. Taiteilijan on aina ollut syytä varautua äkillisiin muutoksiin toimintaympäristössä ja tehdä erilaisia selviytymisstrategioita eri tilanteita varten. Eri tulonsaantiprosesseja, esimerkiksi sosiaaliturvaa ja teosmyyntiä, sääntelevää lainsäädäntöä ei tietenkään ole laadittu yksilön näkökulmasta keskenään yhteensopivaksi, joten pirstaleinen toimeentulo täytyy järjestellä aina tilannekohtaisesti. Tässä on haasteensa sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta.
Taiteilijan tulonlähteet
Vakiintuneita tulonlähteitä taiteilijoille ovat opetustehtävät erilaisissa oppilaitoksissa sekä keikkaluonteiset työt, kuten lyhyiden työpajojen ohjaamiset tai erilaiset yleisötilaisuudet. Kuvataiteilija voi tehdä myös kuvitustöitä, graafista suunnittelua tai valo- ja videokuvausta. Laskutuspalvelut ovat tehneet tällaisten keikkojen toteuttamisesta suhteellisen vaivatonta.
Myös rakennettuun ympäristöön sijoitetut tilaustaideteokset tuottavat kuvataiteilijoille jonkin verran työtä ja toimeentuloa. Suomessa on vähitellen saamassa jalansijaa niin sanottu prosenttiperiaate eli periaatteellinen päätös käyttää osa rakennushankkeen määrärahasta taiteeseen. Suurissa rakennushankkeissa liikkuvat rahasummat ovatkin aivan eri suuruusluokassa kuin taidealalla yleensä.
Sote-alalla taiteilijoiden työtä voidaan hyödyntää monella tapaa. Käytäntöjen ja koulutuksen kehittämistä tulee jatkaa ja syventää, jotta koko potentiaali saadaan laajasti yhteiskunnan käyttöön.
Perinteinen ansaintamuoto kuvataitelijalla on teosmyynti, mutta sen varassa ei Suomessa kovin moni elä – ei ainakaan vuodesta toiseen. Yhtenä vuonna myyntiä voi olla hyvinkin, mutta useimpien taiteilijoiden on hankala pitää yllä hyvää kysyntää vuosikymmenten ajan.
Moni taitelija tekeekin taiteensa ohessa eri alojen hanttihommia. Kilpailu taidekentällä on kuitenkin niin kovaa, että menestyksen eteen olisi pakko satsata aikaa ja energiaa. Taiteellinen menestys osuu harvoin sellaisen taiteilijan kohdalle, joka tekee taidetta vain osa-aikaisesti.
Taiteilijan tuet ja sosiaaliturva
Aikoja sitten oli olemassa mesenaatteja, jotka tukivat suojattejaan. Ei ole enää. Suomessa on kuitenkin laaja ja monipuolinen taiteen apurahajärjestelmä, vaikkakin taiteen ja kulttuurin osuus valtion budjetista on kovin pieni: alle yhden (1) prosentin verran.
Taiteen edistämiskeskuksessa (Taike) on jo pitkään valmisteltu esitystä apurahojen muuttamisesta palkoiksi. Palkka kerryttäisi eläkettä ja muita sosiaalietuuksia. Nyt taidealalla toimivat ovat monesti sosiaaliturvan osalta väliinputoajia. Tavoitteena Taikella on taiteen yhteiskunnallisen arvostuksen nostaminen ja taiteilijan aseman parantaminen. Hanke on sinänsä kannatettava, mutta jotta se toimisi kunnolla, taiteen osuutta valtion budjetissa tulisi kasvattaa reilusti.
Digitalisaatio on mahdollistanut taiteeseen ja laajemmin kulttuurin kentälle uuden tukimuodon: joukkorahoituksen. Sen avulla on pystytty käynnistämään ja tukemaan hankkeita, joita perinteinen kulttuurin rahoitusjärjestelmä ei ole tukenut.
Taiteilija – yrittäjä?
Työvoimaviranomaiset saattavat tulkita kuvataiteilijan päätoimiseksi yrittäjäksi – siis yrittäjäksi ilman tuloja! Tulkinta vetää taiteilijan sosiaaliturvalta maton alta. Määriteltäessä henkilön oikeutta työttömyysturvaan loogisesti oleellista ei ole tulotaso vaan se, onko henkilö työmarkkinoiden käytettävissä kokopäivätyöhön. Tulevaa taidenäyttelyään kuumeisesti valmisteleva kuvataiteilija ei tätä mitä ilmeisimmin ole.
Toisaalta yrittäjässä ja taiteilijassa onkin paljon samaa. Stereotyyppisesti ja idealistisesti voidaan todeta, että sekä yrittäjä että taiteilija ottavat vastuun tekemisistään, he seisovat sanojensa, mielipiteidensä ja tekojensa takana; he eivät ole ”vain töissä täällä”.
Mutta jotta yrittäjänä menestyisi, maksavia asiakkaita tulisi olla runsaasti. Näin ei kuvataidealalla Suomessa ole. Eri taiteenaloilla on erilaisia ansaintalogiikoita, esimerkiksi musiikin alalla keikkamyynti sekä Teosto- ja Gramex-korvaukset ja kirjallisuudessa kirjamyynti ja kirjastokorvaukset.
Kuvataidealalla maksetaan hyvin pienissä määrin näyttelykorvauksia. Lisäksi alalla toimii kaupallisia taidegallerioita, joiden ”talliin” osa kuvataiteilijoista kuuluu, mutta suurin osa taiteilijoista rakentaa elämänsä ja toimeentulonsa toisin kuin myymällä yrittäjänä varsinaisen työnsä hedelmiä. Kevytyrittäjyys on kuvataiteilijalle mielekäs vaihtoehto erilaisten visuaalisen alan toimeksiantojen toteuttamiseen, mutta taideteoksien myyminen itsenäisenä yrittäjänä ei ole Suomessa kannattavaa toimintaa.
Lähitulevaisuus
Korona-pandemia on yhdenlainen yhteiskuntien läpivalaisu, 3D röntgenkuva. Tragedia näyttää millaisia olemme – mutta millaiseksi yhteiskunta tragedian jälkeen muuttuu? Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Valistunut arvaukseni kuitenkin on, että kuvataiteen ja laajemmin kulttuurin kentän taloudellinen tilanne ei lähiaikoina parane. Jonkinlainen kansalaispalkka tosin ratkaisi myös monia kulttuurialan toimijoiden ongelmia.
Siirtymävaiheessa olevan kuvataideopiskelijan ei kuitenkaan kannata jäädä odottelemaan julkisen tuen kasvamista vaan lähteä innovatiivisesti etsimään erilaisia tapoja rahoittaa taiteellinen toimintansa ja ottaa aluksi vastaan kaikki mahdolliset työtilaisuudet. Tämä pätee myös monilla muilla aloilla. Samaan aikaan toki kannattaa suunnitella omaa uraa pitkäjänteisesti. On syytä valmistautua ajatukseen, että menestyksen eteen on tehtävä silmitön määrä työtä – tunteja laskematta. Mutta kun sitä rakastaa, ehkä sen kestää.
Teksti ja kuva: Antti Haapio, lehtori, Media and Arts, Tampereen ammattikorkeakoulu
Teksti perustuu kuvataiteen ammattialan tilanteeseen, mutta siinä käytetään yleistäen termiä ”taide”, koska samat asiat pätevät osin muuallakin taide- ja kulttuurikentällä.
Lähteitä:
https://yle.fi/uutiset/3-11291827