Huh, todellako palaset loksahtivat kohdalleen siten, että pääsin Hyvää jälkeä -hankkeeseen tutkijaksi. Kutakuinkin tällainen oli ajatukseni, kun tutkijan paikka kesän 2021 loppupuolella varmistui. Tutkijan töitä olen nyt tehnyt reilun puoli vuotta ja ajattelen kokemuksen olevan sellainen, joka voisi olla kiinnostava jakaa.
Alkuun pieni taustoitus minusta. Valmistuin viime keväänä Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja samalla sosiaalityöntekijäksi. Kipinä tutkimiseen syttyi maisterivaiheen aikana ja ajatus tutkijuudesta oikeastaan vasta valmistumisen lähestyessä. Mitenkään elämän mittaisesta unelmasta ei minun kohdallani siis ole kyse. Muistan usein kuulleeni monelta urastaan kertovalta henkilöltä lausahduksen siitä, kuinka sattuma on johdattanut urapolkua. Huomaan nyt liittyväni tähän samaan joukkoon – monien sattumien, ja toki myös onnistumisten, kautta olen nyt tutkija.
Olen usein kuvannut itseäni uteliaaksi ja pidän uuden oppimisesta. Myös tutkimisessa minua kiinnostaa sen erilaiset maailmat ja mahdollisuudet. On avartavaa, kun tiettyyn teemaan perehdyttyäni joku kollegoista hyppää mukaan kyseenalaistamaan ajatukseni tai tuomaan mukaan sellaisen kulman, jota itse en ole huomioinut lainkaan. Ajatus muuttaa muotoaan, ottaa mukaan uusia palasia ja vahvistuu uuteen suuntaan. Tätä ajattelun muuttumista ja avartumista olen itse ajatellut värikarttana. Mitä enemmän tutkii, sitä useampia sävyjä erottaa. Kun kuvittelee näkevänsä kaikki värit, aukeaa ovi johonkin täysin uuteen värimaailmaan. Värikartta ei koskaan ole valmis, vaikka tietyt värit matkan varrella voimistuvat toisten jäädessä haaleammiksi.
Hyvää jälkeä -hanke on alkanut samaan aikaan, kun aloitin työskentelyn. Toisin sanoen olen päässyt seuraamaan hankkeen kaarta alusta asti, mikä on ollut hienoa. Syksyn ajan olemme valmistelleet tulevaa. Minun kohdallani se on tarkoittanut auttamista silloin, kun apua on tarvittu esimerkiksi eettiseen lausuntopyyntöön tai infotilaisuuksiin liittyen. Tämän lisäksi olen päässyt perehtymään jälkihuoltoon ja nuoruuteen kirjallisuuden kautta, syventämään tietouttani niistä asioista, joista jo jotain tiedän sekä tutustumaan hankkeen työntekijöihin ja moniin yhteistyökumppaneihin.
Erityisesti olen nauttinut mahdollisuudesta perehtyä sekä työhön että hankkeen teemoihin rauhassa. Näin ei varmasti aina ole, mutta onnekseni tällä kertaa tämä on ollut mahdollista. Toinen jo heti alkuvaiheessa korostunut seikka, jota pidän tärkeänä, on tutkijan työn tuoma vapaus. Työtä on mahdollista jäsentää itselle sopivaksi esimerkiksi suunnittelemalla päivät oman rytmin mukaisesti. Minun kohdallani tämä lisää hyvinvointia ja jaksamista paljon. Vapaus ulottuu myös ainakin joissain tutkimuksen vaiheissa myös fyysiseen sijaintiin. Omaan elämääni sopii hyvin se, että voin tehdä töitä ympäri Suomea ja mahdollisesti tulevaisuudessa myös ympäri maailmaa. Toisaalta vapaus tuo mukanaan myös vastuun siitä, että työt tulevat hoidetuksi ja vapaa-aikaakin jää. Itsekuriakin minulta on syksyn ja kevään aikana vaadittu.
Kaikkiaan viimeinen reilu puoli vuotta on opettanut paljon uutta. Siirtymä opiskelijasta osaksi henkilökuntaa on käynnissä eikä koko aikaa ole sulavaa ja eteenpäin menevää. Edelleen huomaan välillä hätkähtäväni roolini muutosta – vaikka en ole juurikaan muuttunut, huomaan ympäristöni ihmisten suhtautuvan eri tavalla tutkijaan kuin opiskelijaan. Tutkijana olemista siis harjoittelen edelleen, varmasti vielä pitkäänkin. Prosessi on myös alkanut melko erikoisessa maailmassa, sillä työyhteisöni on pitkälti tietokoneruudulla. Toivon tämän jossain vaiheessa muuttuvan, jotta tutkijuuteni pääsisi kehittymään vuorovaikutuksessa muiden kanssa ennemmin kuin yksin tietokoneen äärellä. Uskon ideoiden ja ajatusten hioutuvan parhaimmiksi mahdollisiksi yhdessä tehden ja pohtien. Etenkin tässä vaiheessa, kun tutkijan matkani on vasta alussa, pidän tärkeänä yhdessä tekemistä ja asioiden äärelle pysähtymistä.
Omalla kohdallani olen pitkään ajatellut, että minun täytyy löytää sellainen työ, jota haluan tehdä ja joka tuntuu mieluisalta. Samalla asenteella lähdin yliopistoon sosiaalityön tutkinto-ohjelmaan – tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Yliopiston alussa kiinnostus ja palo oli käytännönläheisemmin ihmisten auttamista kohtaan. Nyt, vuosia myöhemmin huomaan palon yhteiskunnallisiin teemoihin ja ihmisten auttamiseen olevan yhä olemassa, mutta se on muuttanut muotoaan uudenlaiseen, tutkivampaan suuntaan. Sellaiseen, joka mahdollistaa uteliaisuuden ja antaa ajattelulle reilusti tilaa.
Kirjoittaja
Saara Saukkola, tutkija Hyvää jälkeä -hanke (TAU)