Ajatus ainutkertaisten nimikkeiden käytön takana lienee toive siitä, että palvelu muistettaisiin paremmin ja se tuntuisi yksilöllisemmältä, mikäli sitä toteuttavan asiantuntijan nimike on valtavirrasta poikkeava. Samalla saadaan työpaikkailmoituksiin vaihtelua, vivahteikkuutta ja mahdollisesti vetovoimaisuutta, kun nimikettä muuttamalla pyritään iskemään kohdejoukkoon.
Mitä tästä sitten seuraa niille ihmisille, jotka ohjaavat asiakkaita ja potilaita eteenpäin sosiaali- ja terveyspalveluissa? Saati sitten asiakkaille tai potilaille? Oletettavasti sekaannusta ja hämmennystä, mutta vähintäänkin tarpeetonta muistin rasitetta. Otetaanpa esimerkiksi työkyky ja siihen liittyvä koordinaatio- ja ohjaustyö tai sitä vastaavat tehtävät. Nimikkeitä vastaavalle työlle, jota muun muassa työkykykoordinaattorit tekevät on lukuisia: työkykyvalmentaja, OMA-valmentaja, yksilövalmentaja, työluotsi ja työvalmentaja. Listasta jäi varmasti jokin lukijan tuntema nimike pois, mutta tämäkin määrä nimikkeitä riittää jutun juureksi. Katsotaanpa seuraavaksi hieman tarkemmin, mitä nämä nimikkeet olettavat ja mihin ja miten niissä toiminta kohdistuu.
Työkykyvalmentaja
Tällä nimikkeelle toimivia henkilöitä löytyy ainakin yksityisiltä terveyspalveluiden tuottajien palkkalistoilta. Heidän ammattitaitonsa on työkyvyn tuen palveluiden, sosiaalipalveluiden ja kuntoutuspalveluiden asiantuntemus. Itse ammattinimike on siinä määrin kummallinen, että se ei varsinaisesti kohdistu yksilöön, vaan siinä hoidetaan työkykyä. Lisäksi ”valmentaja” herättää meissä jokaisessa erilaisia tuntoja. Toisille se muistuttanee perään huutavasta sparraajasta, kun taas toisille valmentaja tarkoittaa konsulttia, joka käskee olla puskematta jokea vastaan. Joka tapauksessa valmentajan tehtävänä on tehdä työkyvystä parempi tai kilpailukykyisempi.
OMA-valmentaja
Oletan tämän termin juontavan juurensa ammatillisen koulutuksen reformin yhteydessä käyttöön otetusta OMA-opettaja -mallista tai vaihtoehtoisesti terveydenhuollossa vallalla olleesta omalääkäri ja omahoitajanimikkeistä. Ajatuksena on, että henkilölle nimetään yksi taho, joka toimii palvelussa tai koulutuksessa ensisijaisena kontaktina ja ohjaa palvelussa eteenpäin. Työkyvyn osalta termi saattaa tulla vastaan esimerkiksi kaupungin työllisyyspalveluissa, joissa OMA-valmentaja on henkilö, jonka kanssa ratkotaan työllistymisen esteitä.
Temaattisesti ajateltuna OMA-valmentajassa on itseasiassa hieman nurin kurinen omistussuhde. Kirjaimellisesti luettunahan termi viittaa siihen, että asiakas omistaisi asiantuntijan – omii hänet. Taustalla lienee ajatus yksilöllisestä palvelusta ja sen positiivisestä vaikutuksesta palveluun sitoutumiseen. Voiko palvelu kannatella liiankin paljon tässä tapauksessa, jolloin syntyy rantautuvan soutuveneen ongelma – hyppääminen veneestä liikuttaa venettä taaksepäin ja on vaara, että kuiville pääsemisen sijasta hyppääjä päätyy rantaveteen.
Yksilövalmentaja
Kahteen edellä kuvattuun termiin verrattuna yksilövalmentaja ainakin nimensä mukaan keskittyy ensisijaisesti yksilöön ja vasta toissijaisesti johonkin muuhun. Vaikutelma saattaa toki tässäkin tapauksessa hairahtua väärille raiteille, mikäli asiakas tai potilas ajattelee yksilövalmentajan keskittyvän hänen persoonassaan oleviin yksilöllisiin piirteisiin ja niissä olevien ”vikojen” korjaamiseen. Tai vaihtoehtoisesti yksilön koulimiseen jonnekin (lue:työmarkkinoille) kelpaavaksi, mikä etenkin auki kirjoitettuna kuulostaa melko mekanistiselta ajatukselta.
Tämä ammattinimike on käytössä erityisesti kuntien ja kaupunkien työvoimapalveluissa. Tehtävänkuvat vastaavat ainakin osittain seuraavana käsiteltävää työvalmentajan tehtäviä ja usein henkilöt toimivat samoissa toimipisteissä kollegoina. Yksilövalmentajan tehtävät eroavat siinä, että hän harvoin on konkreettisten ja mekaanisten taitojen kehittämisen kanssa tekemisessä toisin kuin työvalmentaja.
Työvalmentaja
Kuten jo edellä, tarkoittaa työvalmentaja työtehtäviltään ainakin osittain samaa tai vähintäänkin kollegaa yksilövalmentajalle. Molempien tärkein työtehtävä on asiakkaan tuki-, kuntoutus- ja ohjauspalveluista vastaaminen. Työvalmentaja on erillinen tutkinto, kun taas yksilövalmentajan tehtävään riittää toisen asteen tutkinto ja soveltuva kokemus riippuen toimitaanko aikuista vai nuorten kanssa.
Itse ammattinimikkeessä jää epäselväksi yksilön rooli suhteessa asiantuntijaan. Hieman samalla tavalla kuin työkykyvalmentajan tapauksessa, herää kysymys kehittääkö työvalmentaja itseasiassa työtä eikä yksilön taitoja? Lisäksi tähänkin termiin liittyvät valmentajaan kiinnittyvät ennakkokäsitykset ja mielikuvat.
Työluotsi
Nimike rinnastuu työkykykoordinaattorin nimikkeen kanssa ja Kuntoutussäätiön koulutuksen kuvauksessa kerrotaan työkykykoordinaattorikoulutuksen käyvien työllistyvän muun muassa työluotsi-nimikkeellä eri organisaatioihin. Käsite itsessään on mielenkiintoinen, sillä siinä on merenkulun termistöön kuuluva luotsi-sana. Luotsi-toiminnassa olennaista on yhteisen kielen ja ymmärryksen saavuttamisen lisäksi myös turvallisen kurssin neuvominen. Tämä osaaminen on olennaista myös työkyvyn tuen palveluita ja työhön paluuta suunniteltaessa. Sen sijaan luotsin työhön toisinaan kuuluva aluksen ohjauksen haltuun ottaminen ei nykyiseen yksilölähtöiseen kuntoutus- ja työkyvyn tuki -käsitykseen sovi kovinkaan hyvin, sillä toiminnan kimmokkeiden toivotaan heräävän yksilössä itsessään.
Työluotsin nimikkeessä on sama ongelma kuin edellä käsitellyssä työvalmentajassa. Sen temaattinen tarkastelu antaa ihmetyksen aihetta, sillä luotsi vaikuttaisi ohjaavan työtä yksilön sijasta. Tämä ei luonnollisestikaan pidä paikkaansa, mutta nimikkeen tarkkaan lukeminen voi herättää kysymyksiä sosiaali-, terveys- ja kuntoutuspalveluissa työskentelevien asiantuntijoiden todellisten työtehtävien sisällöstä.
No mitä sitten?
Näiden käsitteiden vertailu ja purkaminen pienempiin osiin osoittaa sen, että ammattinimikkeiden kehittäminen ja niiden käyttäminen ei ole missään nimessä yhdenmukaista. Lisäksi toimintojen ja asiantuntijuuden päällekkäisyys herättää kysymyksiä kaikkien nimikkeiden tarpeellisuudesta. Millä sitten voitaisiin korvata tai tulisiko jotakin suosia ylitse muiden?
Olennaista lienee se, että käytetään sellaista kieltä ja käsitteitä, joita kaikki ymmärtävät. Tämä edellytys koskee asiakkaita ja potilaita siinä missä ammattilaisiakin. Pahimmassa tapauksessahan on voinut käydä niin, että työntekijä on asioinut työkykykoordinaattorilla TE-toimistossa, työllistyttyään hän on voinut kohdata työkykyvalmentajan työterveyshuollossa ja sairastuttuaan asioida työluotsin vastaanotolla kuntoutuspalveluissa. Kaikkien kolmen asiantuntijan osaamisen on hyvin suurelta, ellei kaikilta osilta sama, mutta heitä kuitenkin kutsutaan eri termeillä. Mahtaako tämä olla tarpeellista?
Työkyvyn ja palveluasiantuntijoiden tarpeen ennakoidaan kasvavan. Tästä johtuen voisi olla aiheellista yhdenmukaistaan palveluiden henkilökunnan nimikkeet, työnkuvat ja vaatimukset. Uudistus hyödyttäisi myös asiakkaita, joiden palvelupolku ja sillä kohdatut henkilöt tottelisivat kaikki samaa nimeä.
Jutun kirjoittajan ei ollut tarkoitus viisastella, mutta hän myöntää olevansa Aristoteleen kantapää radio-ohjelman suurkuluttaja.
Lauri Vähätalo
Projektitutkija, Tampereen yliopisto
lauri.vähätalo@tuni.fi