Lastensuojelun jälkihuolto tarkoittaa sitä tukimuotojen kokonaisuutta, jota tarjotaan nuorelle pääasiassa sen jälkeen, kun pitkäaikainen sijoitus perheessä, perhekodissa tai laitoksessa päättyy nuoren täyttäessä 18 vuotta. Jälkihuolto kompensoi sellaista aikuistumisen ja itsenäistymisen tukea, jota vanhempien yleensä oletetaan nuorille antavan. Se voi sisältää asumiseen, työhön, toimeentuloon, sosiaaliseen ja psyykkiseen toimintakykyyn, terveyteen tai koulutukseen liittyviä tuen muotoja. Se voi olla jotakin näistä tai kaikkea tätä riippuen esimerkiksi siitä, mitä nuori tarvitsee, on valmis ottamaan vastaan, ja millaisia tukimuotoja palveluvalikossa on tarjolla. Nuorilla on lastensuojelulain mukainen oikeus jälkihuoltoon, mutta ei velvollisuutta sen vastaanottamiseen.
Jälkihuoltoa on kehitetty Suomessa viime vuosina valtakunnallisesti ja paikallisesti, mutta kattava jälkihuoltoa eri menetelmin ja erilaisista näkökulmista tarkasteleva tieteellinen tietopohja puuttuu. Esimerkiksi käytännön haasteista, toimivista käytännöistä ja niiden organisatorisista reunaehdoista ei tiedetä riittävästi. Katveeseen ovat jääneet myös esimerkiksi vaikeasti tavoitettavat, vakavasti päihderiippuvaiset ja asunnottomat nuoret sekä jälkihuolloksi virallisesti määrittymätön kolmannen sektorin tuki. Varsinkin itsenäistyvien nuorten ja heidän kanssaan jälkihuollon institutionaalista tehtävää toteuttavien aikuisten arkisiin, elettyihin kokemuksiin pohjautuvaa tietoa on edelleen vähän.
Kun lapsi tai nuori otetaan vanhempiensa hoidosta ja kasvatuksesta yhteiskunnan huostaan, lastensuojelu käyttää merkittävää valtaa, jonka valtio on lastensuojelulain pohjalta sille antanut. Mikäli vallan ja vastuun ajatellaan kulkevan käsi kädessä, valtiolla on myös moraalinen vastuu tietää, mitä lastensuojelun kaikissa vaiheissa, jälkihuolto mukaan lukien, tapahtuu (Heino & Pösö 2003, 593). Tietoa tarvitaan siitä, miten jälkihuolto toimii, mikä siinä on hyvää ja mitä voitaisiin tehdä entistä paremmin. Nuoret, työntekijät ja palvelujärjestelmä näkevät jälkihuollon eri tavoin, sillä kukin katselukulma valottaa jälkihuollosta erilaisia puolia. Siksi jokaisen puolen tarkastelu on tärkeä askel kohti kattavamman jälkihuollon tietopohjan rakentamista.
Hyvää jälkeä -hankkeessa tutkimme jälkihuoltoa nuorten, työntekijöiden ja palvelujärjestelmän näkökulmista. Järjestelmänäkökulmasta tiedontarve on ajankohtainen erityisesti kahdesta syystä. Ensimmäinen on jälkihuollon ikärajan nosto vuonna 2020. Kun jälkihuollon piirissä oli vuonna 2019 lähes 9000 nuorta, heitä oli seuraavana vuonna noin 1500 enemmän, sillä aiempaa 21 vuoden ikärajaa nostettiin 25 ikävuoteen. (Yliruka ym. 2020, 8.) Muutos oli tervetullut, sillä harvan nuoren voi 21 vuotta täytettyään olettaa selviytyvän esimerkiksi perheellistymiseen, muihin ihmissuhteisiin, opiskeluun, työhön ja toimeentuloon liittyvistä haasteista itsenäisesti. Samalla muutos loi sekä uudenlaisia mahdollisuuksia nuorten auttamiseen että haasteita jälkihuollossa työskenteleville. Se loi myös lisätiedontarpeita siitä, miten nuoria voitaisiin parhaiten auttaa sekä siirtymässä sijaishuollosta jälkihuoltoon että muissa tähän elämänvaiheeseen sisältyvissä siirtymissä.
Toinen ajankohtainen hallinnollinen muutos liittyy vuoden 2023 alussa valtakunnallisesti uudistuvaan sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmään. Jälkihuolto on lastensuojelulain mukaista palvelua, jonka kunta on perinteisesti voinut toteuttaa haluamallaan tavalla. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos on hiljattain kartoittanut jälkihuollon palvelujen sisältöjä ja hallinnollisia organisointitapoja Suomen kunnissa (Hirschovits-Gerz ym. 2022), mutta vielä emme tiedä, miten jälkihuoltoa tullaan toteuttamaan tulevilla hyvinvointialueilla. Parhaillaan, ja arvattavasti kiihtyvällä tahdilla vuoden loppua kohden tehdään tätä koskevia suunnitelmia ja päätöksiä. Tämä ei onnistu tarkoituksenmukaisesti ilman tutkittua tietoa. Hyvää jälkeä -hankkeessa täydennämme THL:n toteuttaman kuntakartoituksen tuottamaa tietoa paneutumalla jälkihuoltoon oikeutettujen nuorten kanssa toimivien aikuisten – ammattilaisten, vapaaehtoisten, perhehoitajien – kokemuksiin jälkihuollon arjesta.
Tärkein osapuoli jälkihuollon toteutumisessa on täysi-ikäistyvä nuori. Siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen ja itsenäiseen elämään on haastava vaihe kenelle tahansa, ja aikuistuvat nuoret tarvitsevat monenlaista, niin lähiyhteisön kuin yhteiskunnan tarjoamaa tukea. Osa sijoitettuina olleista nuorista on eri syistä erityisen haavoittuvassa asemassa siirtyessään sijaishuollosta jälkihuoltoon 18 vuotta täytettyään. On selvää, että nuorten tilanteet ja tuen tarpeet vaihtelevat, mutta on myös todettu, että heidän saamansa tuki jakautuu epätasaisesti sekä laadullisesti että määrällisesti. (esim. Paulsen, Höjer & Melke 2018; Yliruka ym. 2020.) Aiemmat tutkimukset (esim. Munford & Sanders 2020; Warming 2015) kertovat lisäksi, että sijoitettuina olevien nuorten tarpeet nähdyiksi, kuulluiksi ja kohdatuiksi tulemisesta jäävät puutteellisesti tunnistetuiksi ja tunnustetuiksi sijais- ja jälkihuollon siirtymävaiheessa, joka on ratkaisevan tärkeä nuorten tulevaisuutta ajatellen. On korvaamattoman tärkeää tietää, millaisena arjen kokemuksena jälkihuoltovaihe nuoren elämässä ilmenee – missä, kenen kanssa, miksi ja miten. Tämän tiedon me voimme saada vain nuorilta itseltään.
Tiedon tuottaminen eri näkökulmista on tärkeää. Mutta mitä tällä tiedolla tehdään? Eli miksi, siis, on tärkeää tutkia jälkihuoltoa? Ehkä tärkein vastaus on tämä: Siksi, että järjestelmä ja siellä työskentelevät ammattilaiset näkisivät, kuulisivat ja kohtaisivat lapset ja nuoret heidän toivomallaan tavalla. Siksi, että nuoret näkisivät ammattilaisten silmissä oman arvonsa, tasavertaisuutensa, sen lämmön ja hyväksynnän, jota jokainen meistä haluaa toisten silmissä nähdä. Ja että nuoret näkisivät ammattilaiset tämän lämmön ja hyväksynnän tarjoajina, nuorista aidosti välittävinä aikuisina. Jälkihuollon tutkiminen on tärkeää myös siksi, että kaikilla, niin nuorilla kuin aikuisilla, olisi lupa tehdä virheitä. Lupa lähteä ja palata. Että voisi olla ottamatta tukea vastaan nyt, mutta saada sitä myöhemmin, silloin kun aika on kypsä. Saada juuri sellaista apua ja tukea kuin sillä hetkellä tarvitsee. Opetella itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mutta oppia näkemään myös, että hyväksyntä, lämpö ja rakkaus eivät ole riippuvaisia suorituksista. Eikä ihmisen arvoa mitata sillä, että pärjää yksin, eikä tarvitse apua eikä tukea mistään eikä keneltäkään.
Lähteet
Heino, Tarja & Pösö, Tarja (2003) Tilastot ja tarinat lastensuojelun tietolähteinä. Yhteiskuntapolitiikka 68(6), 584–596. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201209116956
Hirschovits-Gerz, Tanja & Weckroth, Niina & Heino, Tarja (toim.) (2022) Ikkuna aikuistumiseen: Selvitys lastensuojelun jälkihuollon ja ilman huoltajaa maahan alaikäisenä tulleiden nuorten tuesta ja palveluista. Raportti. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://www.julkari.fi/handle/10024/144027
Munford, Robyn & Sanders, Jackie (2020) Shame and recognition: Social work practice with vulnerable young people. Child & Family Social Work 25(1), 53–61. https://doi.org/10.1111/cfs.12652
Paulsen, Veronika & Höjer, Ingrid & Melke, Anna (2018) Editorial ‘leaving care in the Nordic Countries’. Nordic Social Work Research 8(1), 1–7. https://doi.org/10.1080/2156857X.2018.1520805
STM (2019) Lastensuojelun jälkihuollon uudistamistyöryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2019:43. Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-4084-0
Warming, Hanne (2015) The life of children in care in Denmark: A struggle over recognition. Childhood 22(2), 248–262.
Yliruka, Laura & Kantoluoto, Anne & Heino, Tarja & Laine, Terhi & Hipp, Tiia (toim.) (2020) Itsenäistymistä ja hyvinvointia tukeva jälkihuolto ja nuorten aikuisten sosiaalityön mallinnus. Työpaperi 32/2020. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-552-0
Kirjoittajat
Tarja Vierula, tutkijatohtori, sosiaalityö (TAU)
Riikka Korkiamäki, apulaisprofessori, sosiaalityö (TAU)