Markku Valtasen julkaisu ”Supertekoälyn sosiaalietiikkaa” tuo hyvin esiin, kuinka edistynyt teknologia ”näyttäytyy paitsi teknologisena artefaktina, jonka kanssa ihmiskunta joutuu järjestämään suhteensa, myös ihmisten välisiä suhteita määrittävänä instituutiona, …joka tarjoaa suunnattomia määriä vaurautta ja valtaa haltijoilleen”. Tekoälyn ja robotiikan kehitys vaatiikin ajattelemaan uusiksi keskeisiä yhteiskunnallisia peruskäsitteitä.
Valtanen käy läpi kolme tendenssiä nyky-yhteiskunnissa, jotka saattavat johtaa siihen, että teknologioiden haitat toteutuvat hyötyjen sijaan. Yksi on valheellinen turvallisuudentunne joka näkyy silmien ummistamisena: tuhoisten kehityskulkujen mahdollisuutta ei suostuta näkemään. Toinen on ”kilpailuparadigma” yritysten ja valtioiden välisissä suhteissa, ja kolmas on teknokraattinen usko edistyneen tekniikan siunauksellisuuteen. Valtasen mukaan teknologian kehittymistä ”ei siis saa jättää vain onnen, kilpailun tai insinöörien varaan.”
Valtasen ajatus älyteknologian tarkastelemisesta sosiaalietiikan näkökulmasta on varsin tervetullut, ja hänen ajatuksiinsa esimerkiksi oikeudenmukaisemmasta voittojenjaosta on helppo yhtyä. Tästä näkökulmasta olisi nähdäkseni lisätilausta varsin radikaalillekin uudelleenajattelulle – yhteiskunnan peruskäsitteet kuten työ, omistajuus, verotus, ja kulutus täytyy uudelleenajatella yhtäältä edistyvän teknologian, toisaalta ympäristöuhkien ja globaalin eriarvoisuuden kontekstissa. Kapitalismin analyysikin voisi olla keskiössä niin pitkään kun eletään kapitalistisessa järjestelmässä.
Hieman paradoksaalisesti, Valtasen julkaisun yhteiskunnallinen ajattelu ei ehkä kuitenkaan sovellu enää supertekoälyyn, ainakaan jos se ajatellaan ihmistä älykkäämmäksi toimijaksi tai toimijan kaltaiseksi voimaksi. Supertekoälytoimijasta on tavallaan turha huolehtia. On yhtäältä käsitteellisiä ja teknologisia syitä pitää supertekoälytoimija-ajatusta pelkkänä scifinä, tiedefiktiona, ja on turha huolehtia sellaisesta, joka ei tule toteutumaan. Ajatuskokeeseen sisältyy käsitteellisiä ongelmia: mistä puhutaan, kun puhutaan älykkyydestä, tai koneen ja ihmisen älykkyyden vertailusta? (Jos kone on älykkäämpi kuin ihminen kaikilla inhimillisen teoreettisen ymmärryksen ja käytännöllisen viisauden ulottuvuuksilla, on helppo sanoa, että kone on ihmistä älykkäämpi. Mutta entä jos koneelta puuttuu näitä ulottuvuuksia, mutta sillä on muita kognitiivisia avuja? Miten älykkyyttä silloin vertaillaan? Missä mielessä ajatellaan supertekoälyn olevan aito toimija?).
Supertekoälytoimijuudesta on myöskin turha huolehtia, jos se toteutuu. Oletettavasti se tietää ihmisiä paremmin, miten tulee toimia, joten ihmisten ei kannata vaivata pikkuaivojaan. On turha olla huolissaan auringon ennenaikaisesta sammumisestakaan: jos se tapahtuu, peli on menetetty, eikä suurellakaan huolella ole käytännön merkitystä. Lisäksi, jos supertekoälytoimijuus joskus toteutuu, sitä lienee kohdeltava persoonana ja yhteisön jäsenenä, ei pelkkänä teknologisena hyödyn tuottajana ihmisille – näin kysymys teknologian hyötyjen ja haittojen yhteiskunnallisesta jakamisesta olisi liian ”esineellistävä” lähestymistapa superälytoimijaa koskien.
Supertekoälytoimijuuden sijaan suuria realistisia riskejä sisältyy pikemminkin ihmisten ja koneälyn kombinaatioihin, siis teknologiaan väärissä käsissä. Lienee selvää, että diktaattorit ja voittojentahkoamiseen pakotetut yritysjohtajat eivät aina toimi yleisen edun mukaisesti. Näiden riskien yhdistäminen esimerkiksi ympäristötuhojen, globaalin eriarvoisuuden tai suursotien skenaarioihin on realistisempi ja hankalampi huolenaihe kuin ajatus tulevaisuuden ihmistä älykkäämmästä konetoimijasta. Suurimpien vaarojen takana on jatkossakin ihminen. Tämä ei tee Valtasen sosiaalieettisiä pohdintoja turhiksi – päinvastoin se tekee niistä ajankohtaisempia: älyteknologian yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelun ei tule keskittyä kaukaisimpien kehityskulkujen ennakointiin, vaan sosiaalieettisesti tulee arvioida jo lähempänä nykyteknologiaa olevien kehityskulkujen riskejä.