Liikkumista avustavien välineiden tarve ja identiteetin säilyttäminen
Kun ikääntyessä alkaa tarvita erilaisia arjen apuvälineitä, voi ihminen kokea uuteen tilanteeseen tottumisen vaikeaksi ja tämä saattaa johtaa jopa identiteettikriisiin: Kuka minä olen, mihin minä kuulun? Sopeutumista liikkumista avustavien apuvälineiden tarpeeseen saattaa haitata esimerkiksi se, jos odottaa itseltään aktiivista elämäntapaa, suvereenia itsenäisyyttä ja pärjäämistä. Ihminen rakentaa identiteettiään tarinan muotoon ja tätä tarinaa säätelevät myös ympäristötekijät. Joissakin kulttuureissa itsenäisyys ja pärjääminen arvotetaan korkeammalle kuin toisissa kulttuureissa.
Kognitiivisen psykologian puolella käytetään ihanneminän käsitettä, joka tarkoittaa tiedostettua ajatusta siitä, millainen olen ja nyt ja millainen olen tulevaisuudessa. Ihanneminän tavoittelun on havaittu olevan ikäihmisillä jopa voimakkaampaa kuin muilla aikuisilla. Kuitenkin myös tiedostamattomat motiivit ohjaavat minäkuvan rakentumista. Freud käyttää ideaaliegon käsitettä, joka tarkoittaa lapsuudessa omaksuttua tavoitteellista minäkuvaa. Hän käyttää esimerkkinä kaikkivoipaista maskuliinista ideaaliegoa, joka vaikuttaa miehen elämään siten, että hänen on vaikeaa myöntää toiminnallista heikkouttaan.
Ideaalisten minäkuvien variaatio on kuitenkin laaja ja erityisesti robotisoitujen apuvälineiden kohdalla voidaan kuvitella myös ihmistyyppi, jonka identiteettiä tukisi se, että hänellä olisi käytössään aivan uusinta liikkumista avustavaa teknologiaa. Voidaan siis kysyä, herättäisikö avustava robotiikka yksilössä häpeää ja vastarintaa vai aktiivisuutta ja ylpeyttä.
Keppikansalaisen leima (”Citizen Cane”)
Apuvälineisiin kohdistuneesta vastarinnasta esimerkkinä on se, kun ikääntyvä kieltäytyy kävelykepin käyttämisestä, mutta käy sauvakävelyllä, koska sauvat tuovat liikkumiseen mukavaa varmuutta. Rollaattorinkin voidaan katsoa olevan symboli sen välillä, onko ihminen ikääntyvä vai ikääntynyt. Ehdotin Arto Laitiselle, että apuvälineiden hyväksyminen olisi vaikeampaa sellaiselle ikäihmiselle, jolla on urheilutausta. Perustin tämän oletuksen sille, että vastarinnan taustalla olisi aktiivisen urheilijaihmisen ihanneminä: ”Aina olen pärjännyt ilmankin”. Laitinen esitti kuitenkin vasta-hypoteesin, että urheilijalle olisi nimenomaan kehittynytkin taito joustaa muuttuvissa olosuhteissa, loukkaantumisten, pettymysten ynnä muiden myötä. Mikä olisi tutkittava: Maailmalta ei löydy tällä hetkellä juurikaan tutkimusta, jossa apuvälineiden, saati robottiavun, hyväksyttävyyttä olisi tutkittu minäkäsitysten kautta.
”Onks tukka hyvin, näkyyks eksoskeleton?”
Toisenlaisena hypoteesina taas teknologisen edelläkävijän identiteettiä voisi robotisoidut apuvälineet jopa tukea. Jos rollaattori on vanhuuden symboli, minkä symboli olisi robottirollaattori? Eksoskeleton- eli voimapukurobotiikka avustaa alaraajahalvaantuneita kävelemään. Urheilijaidentiteetistään kiinni pitävä ikäihminen voisi viivästyttää raihnaisuutensa näkymistä ulospäin, jos hän pukisi tällaisen ryhtiä ja kävelyä avustavan robottipuvun vaatteidensa alle. Sitä vastoin teknologisen edelläkävijän identiteettiä edustava ikäihminen pukisi eksoskeletonin nimenomaan tuulipuvun päälle osoittaakseen torilla, että hänellä on kaupungin ensimmäinen voimapuku.
Psykodynaamisen teorian mukaan identiteetti kehittyy ja kriisiytyy useaan kertaan elämän aikana. Liikkumista avustavat apuvälineet ja robotiikka voivat tukea identiteetin säilyttämistä ja joissakin tapauksissa uuden identiteetin vahvistumista. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Le Clairin tutkimus paraolympialaisiin osallistujan urheilijan identiteetistä, joka on kehittynyt kauaksi aiemmasta liikuntarajoitteisen identiteetistä.
Loppujen lopuksi on syytä myös kyseenalaistaa se, onko identiteetin säilyttäminen ristiriidassa ikääntymisen kehitystehtävän kanssa, joka sisältää uuteen sopeutumisen, toimintakyvyn heikkenemisen ja kuolevaisuuden hyväksymisen haasteen. Kehitystä voi olla sekin, että päättää olla ahdistumatta uudesta teknologiasta loppu elämänsä ajan.