Pariisissa pidettiin 26.–30.10.2015 sosiaalista robotiikkaa ja varsinkin sen tulevaisuutta käsittelevä ICSR 2015 konferenssi. Sosiaalinen robotiikka on ihan oma alansa verrattuna perinteiseen teollisuusrobotiikkaan, sillä jo tulokulma aiheeseen on ihan toinen. Kun teollisuusrobotiikassa on kyse materiaalisen tuotannon tehostamisesta, sosiaalisessa robotiikassa pyritään teknologian keinoin edistämään inhimillistä hyvää, esimerkiksi oppimista tai itsenäistä selviytymistä. Rohkaisevia tutkimustuloksia on jo saatu esimerkiksi erityislasten kanssa tehdyissä kokeissa; autistiset lapset näyttävät oppivan ”robo-opelta” ihmisopettajaa helpommin ja diabetesta sairastavat lapset sisäistivät eräässä kokeessa itsehoidon merkityksen varsin nopeasti, kun heidät opetettiin pitämään huolta pienestä NAO-robotista, johon oli ohjelmoitu diabeteksen oireiden mukaista ”käyttäytymistä”.
Konferenssissa kuulemani perusteella puhuisin kuitenkin toistaiseksi ennemminkin vuorovaikutteisesta kuin sosiaalisesta robotiikasta. Tällä hetkellä tekninen ykköshaaste tuntuu olevan robottien sensorijärjestelmien kehittäminen niiden toimimiseksi mahdollisimman autonomisesti eri ympäristöissä. Yksittäiset sensoritoiminnot, kuten puheentunnistus, syvyysnäkö ja tuntosensorit kehittyvät kovaa vauhtia, mutta niiden yhteen sovittamisessa on vielä paljon kehitettävää. Toinen iso haaste on saada robotti ”oppimaan” eli esimerkiksi tunnistamaan ja muistamaan ihmisten yksilöllisiä eroja ja piirteitä. Meillä Suomessa on viime aikoina kirjoitettu paljon hoivarobotiikasta sen jälkeen, kun Attendo hankki yhden NAO-robotin, risti sen Lady Lydiaksi ja alkoi kierrättää sitä omissa palvelutaloissaan asukkaiden ihmeteltävänä.
NAO on oivallinen esimerkki tuotesuunnittelusta sosiaalisessa robotiikassa. Paljon tutkimuksia on tehty siitä, millaisen robotin ihmiset herkimmin hyväksyvät ja olipa konferenssissa myös eräs psykologi, joka tekee suurille yrityksille tutkimusta esineiden ”koukuttavuudesta” eli siitä, millaisten syiden vuoksi ihmiset ylipäätään kiintyvät tavaroihin. NAO:lla on ihmismäiset raajat ja kasvot, se on pienikokoinen eikä siten uhkaava ja se puhuu hieman lapsenomaisella äänellä. Tutkimuksissa on havaittu, että robotin pitää olla ihmismäinen, mutta se ei saa liiaksi näyttää ihmiseltä, sillä silloin se muuttuu pelottavaksi. Konferenssissa esitellyt vanhustenhoitoon suunnitellut sovellukset olivat vielä hyvin kömpelöitä, lähinnä pyörillä kulkevia tietokoneita. Kaukana ollaan vielä esimerkiksi ihmistä palvelevista humanoidiroboteista.
Mutta, mutta. Konferenssissa esiintyneet asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että ehkä jo viiden vuoden kuluttua teknologinen ympäristömme mahdollistaa oikeasti sosiaalisten robottien esiinmarssin. Japanissa on jo kehitetty ensimmäinen puhtaasti ystävärobotiksi suunniteltu Pepper, joka myös esiteltiin konferenssissa. Pepperin puheentunnistusjärjestelmä on jo hyvin kehittynyt ja se osaa ottaa kontaktin puhujaan kääntämällä katseensa äänen suuntaan ja vastaa puheeseen tunnistamiensa sanojen perusteella. Pepper on yksi askel sosiaaliseen suuntaan. Konferenssissa jututtamani asiantuntija oli varma, että huippututkimuslaitoksissa on jo paljon pidemmällä olevia sovelluksia. Eli teknologia saattaakin olla jo melkein valmis, mutta sen saaminen kustannustehokkaaksi on vielä kesken. Pinnan alla saattaa todellakin olla tapahtumassa paljon, sillä esimerkiksi Google on kuulemani mukaan viime aikoina ostanut useita robotiikkalaboratorioita. Robotiikassa vahvoilla on se, jolla on data. Eli Google. Melko hätkähdyttävä oli eräässä konferenssiesityksessä näytetty videopätkä, jossa humanoidirobotti juoksi juoksumatolla aivan kuten ihminen juoksee. Toisessa videossa yksi robotti pystyi itsenäisesti tasapainoilemaan tasapainolaudan päällä. Robottien sensorijärjestelmien kehittyminen ja pyörillä liikkumisesta eroon pääseminen avaavat huimia näköaloja esimerkiksi vanhojen ihmisten kodeissa toimivien autonomisten robottien suhteen, kun portaat tai kynnykset eivät aseta koneen liikkumiselle esteitä.
Voimme siis ajatella, että kysymys ei ole enää siitä, onnistummeko luomaan lopulta sosiaalisia robotteja, vaan siitä, milloin ne ovat markkinoilla. Konferenssissa sosiaalisen robotiikan kehittämistä perusteltiin etenkin jo mainituilla rohkaisevilla erityislasten elämänlaatua parantavilla mahdollisuuksilla ja toisaalta robotiikkaa tarjottiin ratkaisuksi ikääntyvien yhteiskuntien huoltosuhteen heikkenemisestä seuraaviin haasteisiin. Suhteessa hoidettavien määrään harvenevien hoitajien käsiparien rinnalle tarjottiin konferenssissa robottikäsipareja. Sosiaaliselle robotiikalle haetaan nyt selvästi oikeutusta hyödyllisyyden kautta, robottien viihdearvo jäi konferenssissa vähäiselle huomiolle. Ihmisten hoitamiseen robotit liitettiin selvästi kolmea kautta: hoitoon osallistuvat robotit, valvovat robotit ja puhtaasti seuralliset robotit, joista viimeiseen ryhmään Pariisin konferenssi siis keskittyi.
Hoivaetiikan tutkijana minua häiritsi konferenssiesityksissä eettisten pohdintojen puuttuminen. Monet kyllä totesivat, että sosiaalisen robotiikan kehittämiseen liittyy eettisiä kysymyksiä, mutta niitä ei kuitenkaan ollut pohdittu. Samoin saatettiin todeta, että robotiikkaan liittyy vastuukysymyksiä; kuka vastaa, jos hoivarobotti tekee virheen? Suunnittelija, valmistaja, myyjä, palveluntuottaja? Tuskin ainakaan vanhustenhoidosta puhuttaessa loppukäyttäjä, saati kone itse. Syy eettisten pohdintojen puuttumiseen valkeni minulle palattuani Suomeen ja kerrottuani tästä havainnostani eräälle robotteja työkseen suunnittelevalle insinöörille. Hänen mukaansa insinöörin tehtävä on ratkaista teknisiä ongelmia ja kehittää mahdollisimman toimiva laite eli eettinen pohdinta ei ole insinöörin tehtävä. Kaikkea tekniikkaa voidaan tunnetusti käyttää sekä hyvään, että pahaan. Ymmärrän, että insinöörin työ ei ole eetikon työtä. Jotenkin sosiaalisen robotiikan kehittämisen eettinen viitekehys on kuitenkin syytä rakentaa, sillä olemme mielestäni ihmiskuntana ehkä aivan uuden aikakauden edessä.
Nyt saattaa olla tapahtumassa koko ihmislajin kannalta jotakin niin suurta, ettei vastaavaa ole tapahtunut sitten Homo Sapiensin synnyn. Olemme tulleet aikaan, jossa on ihan perusteltua kysyä, olemmeko valmiit hyväksymään sosiaaliseksi olennoksi itse valmistamamme objektin. Nyt en puhu ihmiselle luontaisesta animismista eli siitä, että me luonnostamme liitämme elottomiin olentoihin elävän olennon piirteitä. Minäkin saatan toisinaan kotona hoputtaa sanallisesti tietokonettani, kun verkkoyhteydessä on ongelmia ja nettisivut aukeavat hitaasti. En kuitenkaan odota tietokoneeni oikeasti reagoivan suullisiin käskyihini. Mutta mitäpä, jos minulla olisi kotona robotti, jonka käskisin tutkia tietokoneen yhteysongelmat sen jälkeen, kun se on saanut laitettua silakkalaatikon uuniin? Olisinko valmis myöntämään robotille esimerkiksi toimijuutta samassa mielessä kuin sitä ihmisillä on? Pitäisinkö sitä autonomisena, jos se osaisi hakea minulle lähikaupasta karjalanpiirakoita? Pitäisinkö sitä lenkkikumppanina, jos käskisin sen juosta kymmenen kilometriä tunnissa ja vartissa ja juoksisin sitten sen rinnalla. Olisiko se minusta ”hyvä tyyppi”, jos se osaisi kanssani hurrata, kun Kontiola iskee lätkän MM-kisoissa maalin? En tiedä. Tiedän vain, että nyt on pohdinnan paikka.
Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) myönsi syyskuussa 2015 rahoituksen vuoden 2020 loppuun kestävälle Robots and the future of welfare services (ROSE) monitieteiselle tutkimushankkeelle, jossa minullakin on ilo ja kunnia olla mukana. Konsortion muodostavat Aalto-yliopisto, VTT, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Laurea-ammattikorkeakoulu, Tampereen teknillinen yliopisto sekä Tampereen yliopisto. Rahoituspäätöksen perusteluissa painotettiin erityisesti Tampereen yliopiston sosiologien ja filosofien osuutta hankkeessa. Robotiikka voi tulevaisuudessa olla yksi Suomen taloudellista kasvua tukeva tuotannonala, mutta STN katsoo asiaa laajemminkin. Tekniikkapuoli robotiikassa on hyvin kilpailtua jo nyt ja kilpailu varmasti vain kovenee tulevaisuudessa. Se, mitä ROSE:lta erityisesti odotetaan, on robotiikan yhteiskunnallisten implikaatioiden selvittäminen. Sekä ROSE:n hankesuunnitelma että STN:n rahoituspäätöksen perustelut viestivät sitä, että Suomesta halutaan edelläkävijä yhteiskunnallisesti vastuullisen robotiikan kehittämisessä. Silloin tutkimus on aloitettava sosiaaliseen robotiikkaan liittyvien eettisten ja moraalisten kysymysten pohdinnalla; mikä robotiikassa on hyvää ja miksi sosiaalisen robotiikan kehittäminen on oikein?
Vasta eettisen ja moraalisen pohdinnan jälkeen voidaan mennä robotiikan substanssikysymyksiin; jos hyvinvointipalvelut osittain robotisoituvat, mitä se tarkoittaa palvelujen universaalisuuden kannalta? Onko robotiikka kaikkien ulottuvilla vai riippuuko sen saatavuus sosioekonomisista tekijöistä? Mitä koko palvelujärjestelmän huoltovarmuuden ja toimivuuden kannalta tarkoittaa se, että (konkreettisia) palveluja yhä enemmän tuotetaan sähkön varassa? Millaisia kyberturvallisuustekijöitä ja tietosuoja-asioita robotiikkaan liittyy? Edistääkö sosiaalinen robotti kotona yksin asuvan ikäihmisen sosiaalista elämää vai eristääkö se hänet kotiinsa? Mitä robottien arkipäiväistyminen tarkoittaa maailmankuvamme ja ihmiskuvamme kannalta? Entäpä jo aiemmin mainitut vastuukysymykset?
Mikäli insinöörien arviot pitävät paikkansa, niin jo muutaman vuoden kuluttua sosiaaliset robotit ovat osa yhä useamman ihmisen arkipäivää. Me olemme juuri oppineet puhumaan geronteknologiasta, jolla tarkoitetaan ikääntyneen väestön tarpeisiin suunnattujen teknologioiden tutkimusta ja kehittämistä. Erilaiset teknologiset turvajärjestelmät, kuten ”älypatjat” ja turvalattiat ovat hyviä esimerkkejä markkinoilla olevan teknologian nykytasosta. Pitäisikö kuitenkin saman tien opetella uusi sana kuvaamaan nurkan takana tulevaisuudessa odottavaa tilannetta? Kun teknologia saattaa piankin olla sosiaalista, voisimmeko alkaa jo puhua gerobotiikasta?
Julkaistu Gerontologia-lehdessä:
Pirhonen, J. (2016). Geronteknologiasta Gerobotiikkaan? Gerontologia 30(1), 38–40.