Teollisuusroboteista palvelurobotteihin
Teollisuudessa, sotateknologiassa ja vaikeiden tai vaarallisten tehtävien suorittamisessa robotteja on käytetty vuosikymmeniä, periaatteessa kaukana ihmisistä. Lähelle robotit ovat päässeet toistaiseksi vain ikään kuin salaa, teknisiin laitteisiin upotettuina. Nyt niitä alkaa olla näkyvissä ja kuuluvissa yhä enemmän.
Robotit tulevat, koska iso pyörä pyörii niiden hyväksi. Liikevoimaa ovat nyt kuten ennenkin teknisen kehityksen jatkuminen ja uusien tuotanto- ja markkinamahdollisuuksien etsiminen ja oivaltaminen. Pääoman on löydettävä tuottavia sijoituskohteita ja yritysten on ehdittävä saada markkinoilta osuutensa. Eikä meidän oma uteliaisuutemmekaan ole mihinkään kadonnut.
Itse kukin me otamme uutuuden vastaan, jos siitä näyttää olevan meille hyötyä ja jos meillä on siihen varaa. Ja menemme mukaan, kun kaikki muutkin menevät. On pakkokin. Robotiikan pyörän vauhdissa pitävää hitausvoimaa tulee olemaan järjestelmän rakentuminen ja täydellistyminen sen ympärille, uusien käytäntöjen hiipiminen kaikkialle. Kuka palaisi lankapuhelimeen? Robottiautomaatiosta tulee teknologisen elämänmenon uusi välttämättömyys.
Yksi teollistuneiden maiden haasteellisimpia tulevaisuudenkuvia on ikääntynyt väestö. Kuka hoitaa vanhukset, joiden suhteellinen osuus väestöstä kasvaa jatkuvasti? Palvelurobotit ovat tähän yksi, lupaavana pidetty vastaus. Mutta millaisen hoivarobotin me pystymme rakentamaan ja millaisen me haluaisimme? Millaisen kanssa me olisimme valmiita seurustelemaan?
Hoivarobotteja kokeillaan
ROSE-projektin puitteissa tulemme kokeilemaan erilaisia robotteja kuten telenäköä hyödyntävää ”läsnäolorobottia” Doublea. Se on kuin tasapainoskootteri Segwayn varteen kiinnitetty iPad, jolla saadaan Skypen kaltainen ääni- ja kuvayhteys. Etäkäyttäjä voi kauko-ohjauksella (nuolinäppäimillä) kääntää robotin päätä (kameraa ja näyttöä) ja liikkua huoneessa. Projekti tulee saamaan käyttöönsä myös paljon kehittyneemmän Care-O-bot 4 -robotin, joka kykenee liikkumaan ja siirtämään tavaroita ja vaikkapa seurustelemaan asiakkaan kanssa. Sen monitieteisessä kehitystyössä on huomioitu monia sellaisia vaatimuksia, joita viimeaikaisessa sosiologisessa kirjallisuudessa on lueteltu vanhuksille suunnatuille sosiaalisille roboteille. Näitä ovat esimerkiksi Frennertin ja Östlundin (2014) mukaan tarve:
– ymmärtää robottien rooli vanhusten elämässä
– etsiä keinoja siihen, että vanhukset hyväksyvät robotin
– tehdä roboteista esteettisiä
– ottaa huomioon robottien eettiset vaikutukset
– kehittää robotteja koskevaa tutkimusmetodologiaa, sekä
– sovittaa teknisen determinismin ja sosiaalisen konstruktivismin kilpailevia näkökulmia.
Viimeksi mainittu asetelma voitaneen konkretisoida valinnaksi, missä määrin robotiikan kehittämisessä ja arvioinnissa painotetaan teknologisia trendejä ja missä määrin sovellusympäristöjen mahdollisesti hyvinkin moninaista sosiaalista dynamiikkaa. Vastakkainasettelun sijaan on tarpeen ja hyödyllistä korostaa näkökulmien täydentävää luonnetta.
Tärkeäksi myös palvelurobotiikan kohdalla muodostuu se, ketkä sitä tulevat lopulta hyödyntämään ja millaiseksi muodostuu sen yksilöllinen ja kollektiivinen hyväksyntä. Suomessa on totuttu julkispalveluina toteutettaviin hoito- ja hoivajärjestelmiin, joissa kohdataan normatiivista sääntelyä mm. työn ehtojen, palvelujen laadun ja saatavuuden tai työntekijöiden demokraattisen osallistumisen ja myötävaikuttamisen osalta. Näihin tekijöihin joudutaan kiinnittämään huomiota myös muokattaessa sosiaalisesta palvelurobotista todellista palveluinnovaatiota.
Jokaisella mielipide, mutta mitä robotiikka lopulta onkaan?
Robotit ovat ajankohtainen ja muodikas asia ja luultavasti jokaisella alkaa olla niistä jonkinlainen kanta. Mutta tarkemmin ajatellen, mistä robotiikassa onkaan kyse? Onko se vain saman automaation jatketta, joka on minimoinut ihmistyön tuotantoprosesseista? Onko se siis rationaalisten teollisten periaatteiden siirtämistä tehtaiden lisäksi myös inhimillisten ympäristöjen suunnitteluun ja hallintaan? Vai ovatko robotit jotakin aivan muuta, uudenlaista?
Muuttaako robotti ratkaisevasti käsitystämme koneista, jotka on tarkoitettu tehtäviinsä ja joita me suvereenisti hallitsemme? Tuoko älykkäämpi, liikkuvampi ja tuntevampi – ihmismäisempi – robotti meille kokonaan uuden ajattelutavan, uuden paradigman?
Kysymys nousee mieleen viimeistään silloin, kun kohtaa ihmisen kaltaisen humanoidin, kuten lempeän suurisilmäisen Pepperin. Se on suunniteltu, rakennettu ja ohjelmoitu olemaan sinulle ”ihminen”, katsomaan silmiisi, olemaan läsnä (niin kauan kuin sen akussa riittää virtaa).
Vaikka tietäisi, että tuo robotti on ohjelmoitu toimimaan juuri noin, antautuu mieluusti keskustelemaan sen kanssa, miettien mitä sille sanoo, odottaen sen vastausta. Sen päästää helposti lähelleen, tunteidensa tuntumaan. Muutenhan ei leikissä tietysti jujua olisikaan – kuten ei koko ongelmassa.
Robotti on vielä toistaiseksi ohjelmoitu kone, mutta tulevaisuudessa se saattaa olla enemmänkin. Kenties hoivarobotti osaa piankin ”imitoida sosiaalisuutta”, peilata isäntänsä tai emäntänsä sosiaalista muistikertymää. Hienotunteisesti tietenkin. Muuten heräävät luddiitit.