Teksti: Marikki Arnkil, Elina Kataja & Tiina Siren
Saimme hienon mahdollisuuden osallistua InTrans –täydennyskoulutukseen lukuvuoden 2020-2021 aikana. Koulutus herätteli ajattelemaan siirtymiä lapsen kasvun ja oppimisen polulla aivan uudella tavalla. Kirsti Karilan, Sini Leikkolan ja Laura Rantavuoren luennot yhdistettyinä tutkimuskirjallisuuteen ja kuntamme edustajien sisäisiin keskusteluihin avasivat uusia näkökulmia siirtymien tarkasteluun. Erityisesti meitä puhutteli siirtymien tarkastelu lapsen toimijuuden ja osallisuuden näkökulmasta.
Koulutuksen anti herätti pohtimaan siirtymiin ja nivelvaiheisiin liittyviä filosofisia kysymyksiä, lapsikäsitystä, oppimiskäsitystä ja sitä, millaiset arvot, asenteet ja kasvatusfilosofiset periaatteet ja lähtökohdat ohjaavat kunnassamme lapsen siirtymiä kasvun ja oppimisen polulla. Havahduimme siihen, että kunnassamme monet käytännöt siirtymissä lähtevät liikkeelle ammattilaisen ja instituution tarpeista ja saattavat sivuuttaa lapsen subjektiuden. Koulutuksen aikana loimme vision, joka nostaa lapsen äänen ja kokemuksen keskiöön siirtymissä ja niiden suunnittelussa siirtymäprosessien joka tasolla. Tiedostamme, että työtä on paljon edessä. Visiomme mukaiseen siirtymien toteutumiseen vaaditaan sekä strategisen että operatiivisen tason kehittämisote ja sitoutuminen. Tarvitaan arvokeskusteluja, täydennyskoulutusta ja arviointia, jotta erilaiset olemassa olevat toimintakulttuurit lähtevät kehittymään kohti samaa päämäärää. Tätä blogitekstiä kirjoittaessamme palasimme taas InTrans –täydennyskoulutuksessa työstämämme kehittämistehtävän äärelle. Nostamme siitä esille joitakin ydinasioita.
Lapsi siirtyjänä vai siirrettävänä?
Olemme pohtineet paljon seuraavaa kysymystä: Nähdäänkö lapsi siirtymäprosesseissa staattisena yksilösubjektina (“tämä lapsi on tällainen”), vai osataanko reflektoida lapsen olemista, käyttäytymistä ja oppimista suhteessa suhteisiin? Ymmärretäänkö riittävän syvällisesti, kuinka suuri merkitys on vuorovaikutuksella ja aidolla kohtaamisella (tai kohtaamatta jättämisellä)? Siirtokeskusteluissa mahdollisesti esiin nousevat “sosiaaliset taidot” ja “ryhmässä työskentelemisen taidot” avaavat ovia suhteita ja vuorovaikutusta reflektoivalle keskustelulle, mutta lienee keskustelijoista kiinni, kuinka syvällisesti asiaa todellisuudessa pohditaan. Kysymys on mielestämme oleellinen pohdittaessa myös lapsen tuen tarpeita. Hieman provosoiden kysyen: Entäpä, jos lapsen tuen tarpeet ovatkin instituution aikaan saamia? Jos esimerkiksi “sosio-emotionaaliset vaikeudet” johtuvatkin epäkunnioittavasta vuorovaikutuksesta? (Ks. Arnkil 2019, 64-65.)
Alasuutarin tutkimuksessa muuan äiti suri sitä, kuinka lapsi on aivan erilainen koulussa ja kotona. Lapsi, joka äidin mukaan on kotona ja harrastuksissa kuuntelevainen, sympaattinen ja tottelevainen, on koulussa kuin “kakspäinen hirviö”. (Alasuutari 2003, 18.) Lainauksen esimerkki on melko äärimmäinen, mutta nähdäksemme se antaa paljon ajattelun aihetta pohdittaessa lapsen tuen tarpeita varhaiskasvatuksessa sekä esi- ja alkuopetuksessa. Huonoimmassa tapauksessa lapsen “ongelmat” tai “haasteet” ovatkin instituutioiden jäykkien käytänteiden tai ammattilaisten heikkojen vuorovaikutusten rakentamia. Toisaalta, parhaassa tapauksessa “tuen tarpeet” voivat merkittävästi vähentyä lapsen siirtyessä koulupolullaan eteenpäin, mikäli uudet instituutiot, kasvattajat ja opettajat ovat alttiimpia joustaviin käytäntöihin ja kunnioittavaan vuorovaikutukseen.
Dialoginen keskustelukulttuuri vision ytimessä
Pelkkä strateginen linjaus siirtymäkäytäntöjen kolmikantaisista tiedonsiirtoprosesseista tai huippuunsa viritetyt lomakkeet eivät siis suinkaan riitä, jotta saamme tiedonsiirtoprosesseista aidosti dialogisia. Tarvitsemme operatiivista ja pedagogista johtamista sekä varhaiskasvatukseen että perusopetukseen, jotta opettajien osaaminen vahvistuu näissä tärkeissä siirtymissä. Lapsen aito kuuleminen ja kohtaaminen, lapsen rinnalla kulkeminen ja hänen kokemuksensa nostaminen esiin vaativat sensitiivisyyttä ja kykyä asettua tarkastelemaan ja luomaan siirtymää lapsen näkökulmasta. Erilaisten perheiden kohtaaminen ja osallistaminen vaativat asiantuntijuutta ja herkkyyttä kohdata jokainen perhe yksilönä. Oleellinen kysymys onkin, miten perheet kohdataan ja miten heidän kokemuksensa vaikuttaa päätöksentekoon ja siirtymäprosessiin. Näemme suurena kehittämisen kohteena erilaisten perheiden tasavertaisen kohtaamisen ja osallistamisen. Monipuolisia yhteistyön ja osallisuuden käytäntöjä, toimiva tulkkipalveluita ja erilaisia kuulemisen tapoja tulisi kehittää yhdessä huoltajien ja lasten kanssa, jotta yhteistyö tavoittaisi kaikki. Huomaamme, että tiedonsiirtojen lomakeviidakko ei aukea kaikille huoltajille eikä opettajien tulisi luottaa tähän, vaan rakentaa erilaisia kuulemisen tapoja. Voisimmeko luoda näitä kuulemisen ja yhteistyön tapoja vahvasti myös yhdessä huoltajien kanssa?
Jotta voisimme luoda siirtymää, joissa lapsi ja lapsen kokemus tulevat keskiöön ja näkyviin, visioimme Hämeenlinnan varhaiskasvatukseen ja esi- ja alkuopetuksen rakenteeksi kolmikantakeskusteluja, joissa läsnä olisi aina lapsi, lapsen huoltajat ja opettajat. Kolmikantakeskustelut tulisi olla käytäntönä jokaisessa siirtymässä niin varhaiskasvatuksesta esiopetukseen kuin esiopetuksesta alkuopetukseen. Tämä käytäntö tulisi ulottaa kaikkien lasten siirtymiin, ei pelkästään tukea tarvitsevien lasten tiedonsiirtoprosesseihin. Tällöin loisimme rakenteen, jossa mahdollistuisi dialoginen kohtaaminen ja siirtymän luominen vahvasti yhdessä lapsen ja perheen kanssa. Haastattelemamme varhaiskasvatuksen opettaja kuvaa tällaista prosessia osuvasti näin:
“Tavoitteena tulisi mielestäni olla dialoginen, tasa-arvoinen keskustelukulttuuri, missä kukaan ei ole toistensa yläpuolella vaan erilaista asiantuntijuutta yhteen punomalla luodaan hyvä siirtymä lapselle. Kaikilla tulisi olla sama tavoite ja kaikkien tulisi olla tietoisia siitä ja kaikkien osapuolten tulisi olla mukana määrittelemässä tavoitteita.”
Kirjoittajat:
Marikki Arnkil, opetuspalvelujen suunnittelija, Hämeenlinnan kaupunki
Elina Kataja, varhaiskasvatuksen suunnittelija, Hämeenlinnan kaupunki
Tiina Siren, päiväkodin johtaja, Hämeenlinnan kaupunki
Lähteet:
Alasuutari, M. 2003. Kuka lasta kasvattaa? Helsinki: Gaudeamus.
Arnkil, M. 2019. “Mehän opimme enemmän kuin lapset!” Opettaja dialogisena auktoriteettina. Tampere University Dissertations 43. Tampere: PunaMusta Oy – Yliopistopaino