ROSE-hankkeessa tutkimme palvelurobotteihin käyttöönottoon liittyviä eettisiä ja sosiaalisia kysymyksiä ikääntyvien hoivassa. Robotiikan etiikka ei ole suinkaan mikään uusi tutkimusalue vaan sillä on varsin pitkä historia, jossa heijastuvat monet robotiikkaan liitetyt pelot, toiveet ja odotukset. Yksi tunnetuimmista moraalikeskusteluista robotiikan ympärillä lienee Isaac Asimovin novellikokoelman I, robot (1950) Runaround –scifitarinassa muotoilema moraalisäännöstö roboteille:
1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä sen laiminlyöntikään saa johtaa tämän vahingoittumiseen.
2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi silloin, kun ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.
Intuitiivisesti on varsin selvää, että ensimmäinen sääntö ei koske vain robotiikkaa vaan kaikkia olemassa olevia teknisiä laitteita. Robotit vain ovat ensimmäisiä koneita, joiden kohdalla on alettu puhua älykkyydestä ja jopa tunteista ja tietoisuudesta. Toisen säännön kohdalla voi miettiä, missä määrin robotti voi toimia itseriittoisesti, jos sen pitää ensisijaisesti odottaa ihmisen komentoja. Autonomisen robotinhan pitäisi pystyä myös ennakoimaan ihmisen käyttäytymistä ja oppia toimimaan sopivilla tavoilla. Asimovin kolmannella säännöllä viitataan siihen, että laitteen ei ole syytä mennä paikkoihin tai toimia tavoilla, joiden seurauksena se voisi menettää toimintakykynsä. Tämä herättää kysymyksen, missä rajoissa robotin pitää pystyä suojelemaan omaa olemassaoloaan. Voiko ihmiselle tai robotille itselleenkin aiheutua jotain vahinkoa esimerkiksi siitä, että robotti on osa esineiden internetiä ja kommunikoi muiden robottien tai kodin laitteiden kanssa?
Vuosituhannen vaihteessa elettiin Millenium-pelossa, kun moniin vanhempiin tietokoneisiin ohjelmoitu ajanlasku oli päättymässä vuoteen 1999. Hyvin meni, mutta voisiko keskenään seurustelevien robottien globaali järjestelmä ”kaatua” kohtalokkaasti? Vielä vaikeampaa on hahmottaa ne vaaratilanteet, jotka koskevat tietosuojan ja yksityisyyden vaarantumista ja jotka hoivarobotiikan käyttö tuo väistämättä mukanaan. Esineiden internetin myötä myös käytöstä poistetun robotin jäljet saatavat säilyvät osana verkostomaisesti levittyvää laitteistoa. Kenen käsiin robottikameran automaattisti kuvaama materiaali dementoituneesta omaisestamme saattaakaan vuosien päästä päätyä?
Asimovin roboetiikan pohdinnoissa kiteytyy robotiikan ja koko nykyisen teknologian kehityksen kannalta olennainen kysymys: kun annamme teknologialle yhä enemmän autonomiaa, luovutamme samalla sille vastuuta päätöksenteossa. Koneen tekemät ”päätökset” ovat sinänsä aina loogisia, koska ne perustuvat ohjelmointiin – virheineen kaikkineen. Ongelma on lähinnä se, että maailma, jossa se toimii, ei ole looginen ja systemaattinen. Kuinka opettaa robotille esimerkiksi hienotunteisuutta? Osaamme kääntää katseemme pois, silloin kun hoivattavasta katseemme tuntuu kiusalliselta ja liian intiimiltä. Tämä on vain yksi esimerkki hoivan ja hoivattavan hienovaraisesta suhteesta ja koko hoivan ympäristöstä, jossa tilanteet ovat äärimmäisen moninaisia ja sosiaalisesti, emotionaalisesti ja kulttuurisesti säädeltyjä. Niissä on osattava tehdä nopeita päätöksiä monimutkaisten ja nopeasti muuttuvien ehtojen varassa. Siksi onkin ollut jo pitkään selvää, että hoivatyöstä vain osa on sellaista, jossa robotiikkaa voidaan hyödyntää. Toistaiseksi emme vain tiedä, minkä osan hoivatyöstä voisi helposti irrottaa ja systematisoida robottien tehtäväksi. Esimerkiksi hoivatyöhön kuuluva potilaan nostaminen voidaan helposti ajatella korvattavaksi nostorobotin avulla. Arjen hoivatyössä potilaan nostaminen ei kuitenkaan ole koskaan pelkkä fyysinen suoritus, vaan se on aina myös hoivattavan ja hoitajan välistä kommunikointia ja luottamuksen rakentamista kehollisen kosketuksen kautta.
Hoivarobotiikkaan asetetaan suuria odotuksia ja toiveita erityisesti omaishoidon tai yksinasuvien huonokuntoisten vanhusten kodeissa. Robotin tuominen osaksi kotihoivaa edellyttää, että toimintaympäristö on mahdollisimman ennustettava ja monistettavissa samankaltaiseksi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kodeissa pyörien päällä liikkuvalla robotilla ei saisi olla esteitä kuten kynnyksiä tai räsymattoja, joihin se voi jäädä kiinni. Pitäisikö siis kotihoidossa olevien vanhusten asunnot sisustaa ja remontoida sellaisiksi, että robotti pääsisi niissä esteettä liikkumaan ja että sitä olisi näin turvallista käyttää? Tämähän tarkoittaisi käytännössä sitä, että vanhusten elinympäristö pitäisi muuttaa roboteille sopivaksi eikä päinvastoin. Olisiko näin saavutettava hyöty suurempi kuin siitä syntyvät kustannukset? On selvää, että teollisuusympäristössä tai standardoidussa sairaalaympäristössä on esimerkiksi logistiikkarobotteja helpompi soveltaa kuin yksityisissä kodeissa, joiden logistiikan logiikasta emme aina tiedä. Robottijärjestelmälle voidaan suurissa yksiköissä sallia myös aivan eri mittaluokan kustannukset kuin yksittäisissä kodeissa.
Hoivarobotin kohtaamat tilanteet ja niiden ratkaisut ovat yksilöllisiä. Monistettavat robotit, joista silloin olisi erityistä hyötyä, odottavat vielä kehittämistä.
Lähitulevaisuudessa, kahden kolmen vuoden sisällä, ei ole näköpiirissä sellaista hoivarobottiteknologiaa, jonka voisi vaivatta ja kustannustehokkaasti ottaa käyttöön kotihoidossa, niin että se korvaisi nykyistä ihmisten tekemää hoivatyötä merkittävällä tavalla. Valitettavasti – vai pitäisikö sanoa onneksi – maailmaa ei ole vielä standardoitu niin, että nykyiset robotit voisivat niissä ongelmitta toimia. Toinen kysymys on, haluammeko suunnitella koko elinympäristömme ja hoivan ensisijaisesti robottien ehdoilla. Joka tapauksessa tarvitaan paljon nykyistä kekseliäämpiä, ketterämpiä ja turvallisempia hoivarobotti-innovaatioita, mikäli halutaan saada ne toimimaan monimutkaisessa reaalimaailmassa.
Asimov laati kolme moraalisääntöään teollisuusrobotiikan aikakauden kynnyksellä. Teollisuusrobottien perussäännöksi tehtaissa riitti, etteivät ne saa päästä vahingoittamaan työntekijöitä fyysisesti. Ihmisten keskuuteen tulevien sosiaalisten robottien haasteet ulottuvat paljon pidemmälle. On olemassa esimerkiksi vaara, että palvelurobotteihin ohjelmoidut stereotyyppiset emotionaaliset vasteet köyhdyttävät monimutkaisia ja hienovaraisia kulttuurisia käytänteitä, kun ne hivuttautuvat osaksi ihmisen välistä vuorovaikusta. Osana monimutkaista kulttuurista ja sosiaalista ympäristöä toimiva palvelurobotiikka ja hoivarobotit edellyttävät teollisuusrobotiikkaa tiukempaa etiikkaa.
Ehkäpä Asimovin moraalisäännöstön jatkoksi pitäisi lisätä vielä yksi moraalisääntö: Robotin pitää sopeutua toimimaan ihmisen elämismaailmassa.
***
Tätä bloggausta ovat avittaneet monet kiinnostavat keskustelut, joita olemme hoivarobotiikan ympärillä käyneet ROSE:n tutkijoiden kanssa erityisesti Tampereen yliopistolla kokoontuvassa lukupiirissä. Erityiskiitos Tuomo Särkikoskelle, jonka kommenttien pohjalta teksti hioutui paremmaksi.