”Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvän rasismin ja polarisaation nähtiin korostavan tarvetta laajemmalle dialogisuudelle ja perustelevan mediakasvatuksen yhdenvertaisuuden tavoitteita.” (Kanerva, Lahtinen & Oksanen-Särälä 2022.)
Lainaus on juuri ilmestyneestä Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Cuporen tekemästä ja KAVIn tuottamasta inklusiivisen mediakasvatuksen selvityksestä, jossa kartoitetaan mediakasvatuksen ja medialukutaitojen tilaa Suomessa yhdenvertaisuuden ja osallisuuden näkökulmasta. Selvityksen mukaan tarvitsemme siis mediakasvatusta myös ehkäisemään mediakulttuurissamme esiintyvää rasismia ja polarisaatiota.
Selvityksessä yhdenvertaisuuden avataan tarkoittavan, että ”kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja heillä on yhdenvertaiset mahdollisuudet toimia, saada tietoa sekä käyttää erilaisia palveluja” (Kanerva ym. 2022). Medioituneessa yhteiskunnassamme tämä merkitsee usein toimintaa, tietoja ja palveluja mediassa, mediasta ja mediavälitteisesti. Inklusiivisuus tarkoittaa, että yhdenvertaisuus otetaan jo lähtökohtaisesti huomioon niin yhteiskunnan rakenteiden ja käytäntöjen järjestämisessä kuin kasvatuksessa ja koulutuksessa. Inklusiivisuudella pyritään sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, yhdenvertaisuuteen ja demokratian mahdollistumiseen.
Medialukutaitojen määritelmissä painotetaan yleensä taitoa etsiä ja arvioida tietoa kriittisesti ja lisäksi kykyä osallistua medioituneeseen yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme tuottaen itse sisältöjä. Mediakulttuurimme ei ole kuitenkaan ”esteetön” kaikille kansalaisille. Esimerkiksi kansalaisaloitteen tekeminen verkossa onnistuu ainoastaan suomea tai ruotsia puhuvana äänioikeutettuna Suomen kansalaisena. Ensimmäisen allekirjoittajan nimi jää näkyviin. Entä jos aloitteen aihe on sensitiivinen? Salliiko ilmapiiri mediassa monenlaiset näkemykset ja keskustelut, vai kieltäytyisitkö ensimmäisenä allekirjoittamasta vihapuheen pelossa?
Pääsy mediaan ja mediakasvatukseen
Inklusiivisen mediakulttuurin esteitä voi nähdäkseni tarkastella ainakin neljän ulottuvuuden kautta: pääsy mediaan, mediataidot/käytettävyys, sosiaalisuus ja yhteiskunnallinen osallisuus.
Voimme siis tarkastella, onko kaikilla periaatteessa yhdenvertainen pääsy fyysisiin ja virtuaalisiin tiloihin, kuten medialaitteita käytettävissä, pääsy viranomaispalveluihin verkossa ja oikeus julkaista sosiaalisessa mediassa. Joskus voi myös olla perusteltua, että jokin mahdollisuus evätään (esim. tili poistetaan disinformaation vuoksi). Tänä päivänä medialukutaitoa voidaan pitää kansalaistaitona, joka pitäisi siten olla kaikkien hankittavissa. Pystyvätkö vaikkapa ikäihmiset saavuttamaan tämän taidon? Onko kaikilla siis yhdenvertainen pääsy mediakasvatukseen huolimatta iästä, asuinpaikasta, kielestä, etnisestä taustasta ja muista erityisistä lähtökohdista? (Ks. lisää Kanerva ym. 2022.)
Mediataidot ja median käytettävyys
Mediakasvatuspuheissa inklusiivisuudella viitataan nähdäkseni usein toiminnalliseen ulottuvuuteen: kansalaisia on tuettava, jotta heillä on taitoa käyttää medialaitteita ja maksaa laskut verkkopankissa sekä luoda itse mediasisältöjä (esim. perustaa blogi). Kun yhteiskunnasta tipahtamassa olevia kansalaisia voimaannutetaan vaikkapa ns. mediatyöpajoissa, niin käsittääkseni huomio on pääosin juuri mediataitojen kerryttämisessä sen lisäksi että autetaan saamaan ote omasta elämästä (myös Pienimäki & Kotilainen 2021).
Palvelujen järjestäjien näkökulmasta toiminnallisuus tarkoittaa huomion kiinnittämistä laitteiden, sovellusten, alustojen ym. käytettävyyteen. Vaikka hyvät mediataidot ovat välttämättömät kansalaisille arjessa toimimiseen, niin mielestäni tämän ulottuvuuden painoarvo korostuu nyt liikaa muiden ulottuvuuksien kustannuksella.
Turvalliset tilat mediassa
Sosiaalinen ulottuvuus tarkoittaa myönteistä sosiaalista vuorovaikutusta sekä oikeutta ja paikkoja muodostaa mielekkäitä yhteisöjä mediassa ja mediavälitteisesti. Se merkitsee mielestäni etenkin syrjimätöntä toimintakulttuuria niin sosiaalisessa kuin journalistisessa mediassa sekä turvallista keskusteluilmapiiriä, kuten sensitiivisyyttä toisten poikkeaville taustoille ja näkemyksille (ks. kulttuuri- ja sukupuolisensitiivisestä mediakasvatuksesta). Viime aikoina tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota myös mediakasvatuksen turvallisiin tiloihin (Pienimäki & Kotilainen 2021) ja toisaalta mediakulttuurimme kärkevään luonteeseen, kuten vihapuheeseen ja häiriköintiin (esim. Knuutila ym. 2019). Sekä tiede- että arkipuheet pyörivät paljolti näiden median lieveilmiöiden ongelmallisuudessa ja kitkemisessä. Keskustelua voisi mielestäni rikastuttaa inkluusion myönteisellä näkökulmalla: miten voimme luoda sosiaalisesti kestävämpiä mediailmapiirejä alkaen vaikkapa jostakin yksittäisestä keskustelualustasta.
Olen mukana Reilu media -tutkimushankkeessa, jossa osallistuin moderoituun Erätauko-keskusteluun, joka käsitteli koronapandemian julkista keskustelua medioissa. Kutsuimme mukaan juttelemaan pandemiaan hyvin eri tavoin suhtautuneita ihmisiä, joista monet kokivat medioissa julkisesti käydyt keskustelut polarisaatiota lisääviksi. Parin tunnin Erätauko-dialogi toi näkyviin suuren tilauksen, joka on turvallisille, virtuaalisille tiloille, joissa voisi niin reflektoida omia näkemyksiään kuin jäsentää näkökulmien moninaisuutta. Keskustelu osoitti myös, että ihmisillä on halu ymmärtää toisiaan ja liittyä toisiinsa myönteisessä hengessä eriävistä näkemyksistään huolimatta. Mediakasvatuksessa puhutaan rakentavista, eettisistä käytännöistä mediassa esimerkiksi netiketin kautta. Uusille, innovatiivisille keinoille vahvistaa inklusiivisen mediakulttuurin sosiaalista puolta on kuitenkin suuri tarve.
Kaikkien julkinen media
Mediakasvatukseen sisällytetään yleensä ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, että ihmiset osallistuivat yhteiskunnalliseen toimintaan ja keskusteluun mediassa ja mediavälitteisesti. Inklusiivisuuden yhteiskunnallinen ulottuvuus liittyy oikeuteen ja yhdenvertaiseen mahdollisuuteen osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon, vaikkapa tehdä kansalaisaloite äänioikeutettuna kansalaisena. Kysymys on oikeudesta ja aidosta mahdollisuudesta ilmaista näkemyksiään rakentavasti yhteisessä julkisessa mediaympäristössä.
Yhteiskunnallinen ulottuvuus liittyy myös siihen, millaisena ihmiset representoidaan eli esitetään medioissa. Varsinkin valtamedialla (esim. televisiolla, sanomalehdillä) on mielestäni merkittävä rooli luomassa tunnetta siitä, mikä on yleinen mielipide ja millainen kulttuurimme on. Pystynkö samaistumaan tähän kulttuuriin? Tunnistanko itseni niistä rooleista ja identiteetistä, jota valtamedia ehdottaa edustamilleni ihmisryhmille? Tämä taso kytkeytyy myös moniäänisyyteen, kuten kuuluuko kaikkien (esim. maahanmuuttajien, vaihtoehtoisesti ajattelevien) ääni valtamediassa. Reilu media -hankkeessa olemme nähneet, että moniäänisyydessä ei ole kyse vain erilaisista taustoista tulevien ihmisten huomioimisesta vaan myös monenlaisten, ristiriitaistenkin näkemysten sisällyttämisestä yhteiseen keskusteluun esimerkiksi juuri valtamediassa.
Inklusiivisen mediakulttuurin ulottuvuudet kietoutuvat monin paikoin toisiinsa. Esimerkiksi kun valtamedia piirtää yhteiskunnastamme kuvaa, johon en kykene samaistumaan, niin yksilölle voi syntyä tunne, ettei hän halua tai voi turvallisesti osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jotta julkinen media voisi olla meidän kaikkien media, niin mielestäni mediakulttuuriamme on syytä reflektoida, tutkia ja kehittää moniulotteisesti, ja mediakasvatusta on edistettävä vuorovaikutuksessa mediakulttuurimme haasteiden ja muutosten kanssa.
Kirjoittaja: Reilu media -hankkeen tutkija Mari Pienimäki
Lähteet:
Kanerva, A., Lahtinen, E. & Oksala-Särelä, K. (2022) Näkökulmia mediakasvatuksen ja medialukutaitojen yhdenvertaisuuteen. Helsinki: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI).
Kiuru, I. & Narsakka, J. (2021) Muiden mediasta meidän mediaksi. Kulttuurisensitiivisen mediakasvatuksen opas. Helsinki: Mediakasvatusseura ja Pakolaisnuorten tuki.
Knuutila, A., Kosonen, H., Saresma, T., Haara, P. & Pöyhtäri, R. (2019) Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2019:57.
Pienimäki, M. & Kotilainen, S. (2021) Media Education for the Inclusion of At-Risk Youth: Shades of Democracy 2.0 from Finland. Teoksessa Hoechmann, M., Thésée, G. & Carr, P. R. (2021) (toim.) Education for Democracy 2.0: Global Voices for Critical Media Literacy. (Critical Media Literacies, Series 6.) Leiden & Boston: Brill/Sense, 64–82.