Järjestimme torstaina 24.3. Erätauko-menetelmän mukaisen dialogin, jossa yhdeksän erilaista suomalaista pääsi jakamaan omia kokemuksiaan koronapandemiaa koskevasta julkisesta keskustelusta ja kuuntelemaan toisiaan. Vaikka kokoonnuimme yhteen vain virtuaalisesti, dialogille tyypilliset kohtaamisen elementit olivat selkeästi läsnä – niin ihmisten halu kuunnella rauhassa ja kunnioittavasti myös erimielisiä näkökulmia ja etsiä yhteisiä kosketuspintoja aiheeseen kuin myös tietty jännitteisyys ja ajoittainen epämukavuuskin. Dialogille tavallista on sekin, että kahden tunnin keskustelun päätteeksi useampikin osallistujista totesi, että nythän tässä päästiin vasta alkuun!
Ja alkuhan kyseessä olikin. Dialogin tarkoitus oli laajentaa meidän hankkeessa toimivien tutkijoiden näkökulmia sen suhteen, mitä kaikkea voisimme tulevina kuukausina tutkia ja tehdä erityisesti koronaan liittyvän tapaustutkimuksemme tiimoilta. Uusia ideoita saatiinkin, ja lisäksi saimme vahvistusta monille perusajatuksille, jotka ovat kulkeneet mukanamme jo aiempien tutkimusten oppeina.
Dialogissa käytiin läpi monia samoja huolia, jotka ovat tuttuja sekä koronajournalismista että sosiaalisen median kriittisistä keskusteluista. Osa koki mediajulkisuuden liioitelleen pelottelevaan sävyyn itse koronaa ja vähätelleen rajoitustoimien aiheuttamia vahinkoja. Toiset kokivat oleellisen asiantuntijatiedon jääneen keskustelusta ulos, jopa tulleen sensuroiduksi. Rokotteiden haitoista huolestuneiden ääntä koettiin vähätellyn, ja useampi nosti esiin jopa loukkaavan nimittelyn julkisuudessa – kritiikin esittäjiä on niputettu ”foliohatuiksi” aina ministeritason puheenvuoroja myöten. Tästä asiasta annettiin kritiikkiä myös journalismille ja ihmeteltiin valtavirrasta poikkeavien äänten kehystämistä psykologisoinnilla tai tulkintaohjeilla.
Erityisesti koronan parissa työskennelleiden terveydenhuollon ammattilaisten ääniä olisi kaivattu julkisuuteen enemmän. Eräs keskustelija nosti esiin, että koronaosastojen tilanne ei läheskään kaikkialla ole ollut katastrofaalinen, vaan itse asiassa etenkin pandemian alkuvaiheessa potilaita oli vähän. Toisaalta painotettiin myös, että monet koronaan liittyvät kysymykset ovat terveyteen liittyvinä asioina vahvan yksilönsuojan takana ja siksi keskustelu on jäänyt helposti tilastotasolle – esimerkiksi nuoren perusterveen koronaan kuolleen omaisille taudin vertaaminen flunssaan voi tuntua vähättelevältä ja loukkaavaltakin.
Keskustelussa nousi vahvasti esiin myös kärjekkään keskustelukulttuurin hämmentävä ja vaientava vaikutus. Sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisemmissäkin julkisuuksissa tuntuu syntyneen vastakkain asetteleva keskusteluavaruus, jossa on tilaa vain viranomaissuositusten puolustajille ja niitä äänekkäästi kyseenalaistaville, ja molempien ryhmien koettiin leimaavan toisiaan aggressiivisesti. Asioiden monimutkaisuutta ihmettelevät ja kannastaan epävarmat kokevat jäävänsä näiden väliin, turhautuvat eivätkä uskalla itse avata suutaan, koska eivät koe kumpaakaan tulkintakehystä omakseen. Tässä keskustelijamme tulivat itse asiassa varsin tarkkaan kuvanneeksi polarisaation dynamiikan ja roolit.
Jossain määrin samaa asetelmaa ja sanomisen varomista koettiin myös meidän dialogissamme. Dialogin rakenne ja periaatteet onneksi mahdollistavat sen, että myös nämä hämmennyksen tunteet ja epävarmuus voitiin nostaa keskusteluun ja käsitellä yhdessä. Voisiko tästä ottaa oppia myös julkisen keskustelun kehittämisessä? Siihen ainakin uskotaan ja sitä edistetään jo monilla tahoilla, mm. sovittelujournalismin, dialogijournalismin ja Ylen Hyvin sanottu -hankkeen puitteissa. Ja meidän Reilu mediamme tietenkin jatkaa samojen ajatusten hyödyntämistä!
Dialogimme pohjalta aivan keskeisenä asiana voi pitää huolta faktoista ja totuuden määrittelystä. Miten huolehtia siitä, että kaikki relevantit faktat tulevat asianmukaisesti käsitellyksi julkisuudessa? Jotkut argumentit ovat kuitenkin perustellumpia ja tärkeämpiä kuin toiset – kuinka päästä yhteisymmärrykseen siitä, millaisten todellisuuden tulkintojen varassa toimitaan? Millaiset tiedontuotannon prosessit ohjaavat journalistista mediaa? Millaisin kriteerein sosiaalisen median alustat ja kanavien ylläpitäjät vartioivat kansalaiskeskustelun portteja?
Tästä virisi ajatus, jota voimme jalostaa, kun jatkamme työpajojen suunnittelua kohti. Olisiko mahdollista kehittää toimintamalli journalistien ja kansalaisaktivistien vuoropuhelun parantamiseksi? Millä tavalla esimerkiksi toimittaja ja bloggari voisivat yhdessä tuottaa sisältöä, siis vaikkapa yhteisen juttuprojektin, joka auttaisi pitämään molempien näkökulmat ja periaatteet näkyvillä, mutta ei tuntuisi vastakkainasettelevalta tai valtakamppailulta? Voisiko kumpikin julkaista yhteisestä työskentelystä omalla alustallaan erilaisia näkökulmia, mutta yhteisesti sovittujen pelisääntöjen puitteissa? Esimerkiksi ympäristösovittelun piirissä käytetty yhteistoiminnallisen tiedontuotannon (joint fact finding) menetelmä voisi tarjota tukea tässä.
Erilaisten lähestymistapojen ja tiedonhankintamenetelmien näkyväksi tekeminen voisi joissakin tapauksissa auttaa selkiyttämään jännitettä ja ymmärtämään erimielisyyden lähteitä. Ehkä se voisi auttaa jopa palauttamaan luottamusta siihen, että erimielisetkin pyrkivät pohjimmiltaan hyvään. Tämän luottamuksen murenemista dialogissammekin surtiin.
Me tutkijat olemme kovasti kiitollisia näistä ajatuksista, joita yhteinen iltamme sysäsi liikkeelle. Toivottavasti myös dialogiin osallistuneet saivat jotain, mitä kantaa mukanaan tuleviin keskusteluihinsa, missä ikinä niitä käyvätkään!
Mikko Hautakangas