Eipä tarvinnut. Pian sain kuulla asioita, joihin törmään yliopistossa jatkuvasti ja jotka suututtavat. Päätöksiä tehdään hierarkkisesti, asioista ei tiedoteta avoimesti, huhut lähtevät liikkeelle ja asianosaiset joutuvat kaivamaan heitä koskevan ja heidän työhönsä ja uraansa vaikuttavan tiedon joltain, joka ehkä saattaa tietää jotain. Läpinäkyvyys ja laaja osallistaminen ovat kadoksissa tämän päivän yliopistoissa – tämä oli laajasti jaettu kokemus myös järjestämissämme Affektikahviloissa. Etenkin apurahatutkijat ja osa määräaikaisissa pesteissä työskentelevistä tutkijoista koki tätä ulkopuolelle sulkemista, mutta vakinaisemmissakin työsuhteissa olevat kertoivat samanlaisista kokemuksista:
Ja nyt alkaa näyttää kristallinkirkkaasti siltä, että tämän uuden yliopistolain, joka ei ole enää uusi, vaikutukset alkavat oikeastaan nyt näkyä viimeistään oikein kunnolla, päätöksenteossa tiedekunta- ja laitostasoilla. Siinä kesti jonkun aikaa, että elettiin ikään kuin semmoisessa kahden todellisuuden välissä, mutta nyt tämän kymmenen vuoden rajapyykin jälkeen alkaa näyttää siltä, että toimijat ovat totisesti sisäistäneet valtansa. (…) Ja kaikki se aiempi elimistö, joka esimerkiksi keskiryhmälle takasi tietynlaista toimijuutta, niin on aika pitkälti haihtunut. (…) Että ollaan siinä pyramidissa, jossa rehtoraatti on ylhäällä, ja sitten ehkä dekaanisto, ja sitten se kaikki muu valuu alaspäin. Tieto esimerkiksi on asia, mikä on iso vallan väline, että miten se kulkee ja kenellä on pääsy tietoon.
Osallistamisen lisäämistä peräänkuuluttavat myös Hallberg, Pohjolainen, Letto-Vanamo, Peltola ja Kivistö (2021) tuoreessa yliopistoautonomiaa koskevassa selvityksessään. Vallitseva, suuttumusta aiheuttava vallanjako, päätöksenteon pimittäminen ja tiedon jakaminen vain pienessä piirissä, voisi siis muuttua.
Suuttumus voi toimia tässä yhtenä liikkeellepanevana voimana, kuten affektitutkija Sara Ahmed kirjoittaa. Kun suutumme, värähtelevät ruumiimme, mutta eivät Ahmedin mukaan pelkästään suuttumuksesta, vaan ”sen odotuksesta, että asiat ovat toisin” (2018, 241). Suuttumisessa on myös riskinsä, ehkä etenkin suomalaisessa konflikteja kaihtavassa kulttuurissa. Usein meiltä tieteilijöiltä odotetaan ”enemmän”, analyyttistä rationaalisuutta tunnekuohahdusten sijaan. Ahmedkin kirjoittaa, miten vallitsevaa järjestystä haastavia feministejä kuvataan helposti suuttuviksi, ilkeiksi tunteilijoiksi, vastakohtana rationaaliselle ajattelulle, ja näin heidän ajatteluaan ja toimintaansa vähätellään ja kyseenalaistetaan. Kaikki ajattelu on kuitenkin tunteellista ja tieto sidoksissa ruumiillisiin tuntemuksiin. Tieto siitä, että minulle ei kerrota, minua ei osallisteta minua itseäni koskeviin päätöksiin, tuntuu voimakkaasti ruumiissa. Hyvältä tuntuu myös osallistaminen.
Suuttumus on kuormittavaa, etenkin kun asiat toistuvat, jolloin toivo muutoksesta alkaa hiipua. Toivon kuitenkin, että me jaksamme yhdessä suuttua ja valjastaa suuttumuksen toiminnaksi. Että me jaksamme kysyä ja kyseenalaistaa. Että me jaksamme ehdottaa muutoksia. Suuttumuksemme osoittaa, että yliopisto on meille tärkeä. Toivon että yliopistoissa kaikki osapuolet ovat avoimia pohtimaan, mistä suuttumus kertoo, ja ennen kaikkea miten sen kautta voisimme muuttaa työyhteisöjämme tasa-arvoisemmiksi ja näin lisätä kaikkien työhyvinvointia.
Kirjoittanut: Tiina Suopajärvi
Lähteet:
Ahmed, Sara 2018: Tunteiden kulttuuripolitiikka. Eurooppalaisen filosofian seura ry.
Hallberg, Pekka, Pohjolainen, Teuvo, Letto-Vanamo, Pia, Peltola, Maija S. & Kivistö, Jussi 2021: Yliopistoautonomia. [Taittamaton versio 1.3.2021: https://minedu.fi/documents/1410845/4154572/Yliopistoautonomia+1.3.2021.pdf]
Kuva: Michael Shannon / Unsplash