Kestävyysmurroksen vipuvaikutuskohdiksi tunnistetaan monimutkaisten järjestelmien kohtia, joissa pienetkin muutokset voivat saada aikaan kertautuvia vaikutuksia. Millä tavoin taiteilijat ja taidekasvattajat voivat toimia kestävyysmurroksen hyväksi? KUVATA-hankkeen webinaarista 14.1.2025 on vierähtänyt jo tovi, mutta sen sisältö on ajankohtaisempi kuin koskaan. Webinaarissa vähähiilisyyteen erikoistunut asiantuntija Saara Korpela esitteli taiteilijoille kehitettyä hiilijalanjälkilaskuria, IHME Helsingin johtaja ja kuraattori Paula Toppila pohti taiteen ja taideinstituutioiden roolia kestävyysmurroksessa, sekä Egle Oddo kertoi taiteestaan, jossa esteettiset, ekologiset ja kulttuuriset elementit kietoutuvat toisiinsa kestävyysajatuksia inspiroivalla tavalla.
Vihreän taiteen laskuri havahduttaa pohtimaan kulttuurialan kulutusta laaja-alaisesti
Vihreän taiteen laskuri on Frame Contemporary Art Finlandin ylläpitämä maksuton työkalu kuvataiteen ympäristövaikutusten arviointiin. Se auttaa laskemaan erityisesti hiilijalanjälkeä sekä osittain materiaalijalanjälkeä, ja tarjoaa samalla ohjeita kestävien toimintatapojen kehittämiseen. Laskennassa huomioidaan muun muassa liikenne, energiankulutus, hankinnat, jäte sekä näyttelyrakentamisen materiaalit. Hiilijalanjälki kuvaa toiminnan kasvihuonekaasupäästöjä, kun taas materiaalijalanjälki luonnonvarojen käyttöä. Ympäristövaikutusten arviointi etenee tavoitteiden määrittelystä datan keräämiseen, laskentaan, tulosten viestimiseen ja jatkotoimien suunnitteluun. Laskuria voidaan hyödyntää myös vaihtoehtoisten materiaalien ja matkustustapojen vertailuun. Sen tavoitteena on tukea kuvataidealan kestävyyssiirtymää ja kannustaa ekologisesti vastuullisiin käytäntöihin.
Saara Korpela kertoo laskennan rajauksen olevan keskeinen valinta, sillä laskurin käyttäjän on päätettävä, mitä päästöjä laskelmaan sisällytetään ja mitä jätetään ulkopuolelle. Valinnat dokumentoidaan avoimesti. Organisaatioiden tulisi kertoa avoimesti, mitä on laskettu ja mitä rajattu pois, asettaa päästövähennystavoitteita sekä hyödyntää tuloksia päätöksenteossa.
Korpelan mukaan esimerkiksi näyttelytuotannon omia päästöjä merkittävämpiä voivat olla kävijöiden kulkumuodoista syntyvät päästöt, minkä vuoksi myös niiden arviointi on tärkeää. Korpela pohtii, että kulttuurialan toimijat voivat vaikuttaa myös kävijöiden käyttäytymiseen kannustamalla esimerkiksi joukkoliikenteen käyttöön ja muihin ympäristövastuullisiin käytäntöihin.
Kokeillessani laskuria pyrin sisällyttämään siihen kaiken mahdollisen kulutuksen, joka liittyy taiteeni tekemiseen. Tässä tulee luonnollisesti pian eteen tilanteita, joissa on vaikea vetää raja siihen, mitä sisällytän laskentaan. Onhan minun asuttava, syötävä ja liikuttava ja kaikki nämä kietoutuvat jollakin tapaa myös taiteen tekemisen prosesseihini. Tämä on tärkeä ja olennainen huomio: kuvataiteen tekemisen kulutusta ei tulisikaan lokeroida ja eristää muusta elämästä tekniseksi kysymykseksi pelkistäen.
Taideorganisaation ekologinen vastuu ulottuu teosten sisällöistä yhteiskunnalliseen rooliin
Paula Toppila kertoi, millä tavoin IHME Helsinki on rakentanut toimintaansa ekologisesti kestävien käytäntöjen varaan. Organisaatio alkoi arvioida tilausteostensa päästöjä ennakkoon. Laskelmat osoittivat, että suurin osa päästöistä syntyy matkustamisesta. Etäyhteyksien käyttö, paikalliset yhteistyökumppanit ja kansainvälisten matkojen vähentäminen ovat mahdollistaneet merkittävät päästövähennykset ilman, että taiteellinen laatu on kärsinyt. IHME Helsinki on integroinut ekologisen kestävyyden kaikkeen toimintaansa taidetuotannosta toimiston arkeen ruokatarjoiluja myöten.
Toppila kuvasi yhteistyötä tutkijoiden, yliopistojen ja kestävyystieteen kanssa. Tavoitteena on tukea ympäristökriisin edellyttämää kulttuurista muutosta sekä lisätä ekososiaalista sivistystä, jossa ihminen ymmärtää olevansa osa luontoa ja riippuvainen sen hyvinvoinnista.
Toppila painotti tiedon jakamista, verkostoyhteistyötä ja uusien käytäntöjen levittämistä koko kuvataidealalle. Hänen mukaansa tavoitteena ei ole jatkuva kasvu, vaan mahdollisuus olla pienempi mutta vaikuttavampi organisaatio, joka tukee yhteiskunnan ekologista ja kulttuurista muutosta. Näin taideorganisaatiot voivat olla aktiivisia kestävyysmurroksen toimijoita.
Nykytaide elämää ylläpitävien järjestelmien tukijana
Taiteilija Egle Oddo käsitteli esityksessään taiteen mahdollisuuksia vastata ekologisiin kriiseihin siirtämällä huomio yksittäisistä taideteoksista eläviin prosesseihin, biodiversiteettiin ja yhteisiin luonnonvaroihin. Hän kuvasi, kuinka hänen työnsä on vuosien varrella kehittynyt veistoksista ja installaatioista kohti niin sanottuja evoluutiopuutarhoja ja performatiivisia elinympäristöjä, joissa kasvit, ihmiset ja muut eliöt muodostavat yhdessä teoksen.
Oddo havainnollisti ajatuksiaan kertoen Ark of Seeds -projektista, jonka lähtökohtana oli ajatus julkisesta monumentista siementen säilyttäjänä. Projektin myötä hän alkoi tarkastella siemeniä paitsi biologisina myös yhteiskunnallisina ja poliittisina kysymyksinä. Hän korosti paikallisten lajikkeiden, luonnon monimuotoisuuden ja yhteisten resurssien merkitystä sekä suhtautui kriittisesti siementen kaupallistamiseen, patentointiin ja luonnon yksityistämiseen.
Oddon mukaan nykytaiteen tulisi osallistua aktiivisesti elämää ylläpitävien järjestelmien tukemiseen. Hänen evoluutiopuutarhansa toimivat elävinä siemenpankkeina ja biodiversiteetin turvapaikkoina, joissa villit ja viljellyt kasvit voivat kehittyä vapaasti. Tavoitteena on luoda tiloja, jotka haastavat tavanomaiset käsitykset puistoista, puutarhoista ja kaupunkiluonnosta sekä antavat enemmän toimijuutta kasveille ja muille ei-inhimillisille toimijoille.
Puheenvuoronsa lopussa Oddo painotti, että ekologisen taiteen tärkein tehtävä ei ole luonnon esittäminen tai ympäristökriiseistä kertominen, vaan uusien suhteiden rakentaminen ihmisten, muiden lajien ja ympäristön välille. Taiteilijan rooli on hänen mukaansa toimia yhteisen oppimisen, vuorovaikutuksen ja ekologisen mielikuvituksen mahdollistajana.
Kestävyysmurroksen kysymyksiä Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnan hankkeissa
Kuvataidekasvatuksen alan tutkimukseen perustuva koulutus on eturintamassa kestävyysmurroksen edistämisessä. Kestävyys on ollut keskeisellä sijalla monissa tiedekunnan hankkeissa ja sen roolia kaiken opetuksen yhtenä merkittävänä pilarina on syytä korostaa aiempaa enemmän.
Toimin projektipäällikkönä sekä yhtenä sisältöä toteuttavana taiteilijana Lapin liiton rahoittamassa Metsän ekosysteemipalvelut luovien alojen kestävänä potentiaalina -hankkeessa vuosina 2021-2022. Ideoimme ja kokeilimme taideperustaisia toimintoja pienten matkailu- ja hyvinvointipalveluyritysten sekä taiteilijoiden yhteistyönä. Lähtökohtana olivat metsän ekosysteemipalvelut kaikenlaisissa metsissä, myös pihanvierien risukoissa ja hakkuuaukoilla. Ekosysteemipalvelulla kuvataan ekosysteemin toimintaa sekä sen hyötyjä toisille ekosysteemeille. Kun ihmisen kulttuurinen toiminta perustuu ekosysteemien hyödyntämiselle, puhutaan kulttuurisista ekosysteemipalveluista. Kestävyyden lähtökohtana tulee tällöin olla kokonaisuuden tasapaino. Yhden ekosysteemipalvelun hyödyntäminen ei saa heikentää sen tai muiden ekosysteemien elinvoimaisuutta.
Hankkeessa laadittiin ja kokeiltiin seitsemää taideperustaista palvelukonseptia, metsäkohtaamista. Yhdessä näistä metsäkohtaamisista päädyimme taiteiden tiedekunnan kanslian toimistotyötä tekevän väen kanssa ennallistettavalle suolle. Aikoinaan ojitettu suo ei ollut tuottanut toivottua tulosta metsätalouden saralla. Nyt maa-alueen uuden omistajan, Rovaniemeläisen matkailuyrittäjän ja hankkeen tarpeet kohtasivat. Nina Luostarinen ideoi Liro-työpajan, jossa suoalueen kitukasvuiseksi jääneet männyt haketettiin ja hakkeesta sekä muusta paikalta saadusta luonnonmateriaalista luotiin maataiteena suuri Liron hahmo. Tämä kahlaajalintu on yksi suon palautumisesta hyötyvistä lajeista.
Merkittävin suon palautumista auttava toimi on kaivettujen ojien tukkimisen myötä palaava vesi. Meidän työpajallamme ei ollut niinkään vaikutusta tässä prosessissa. Sen sijaan sen symbolinen merkitys osallistujille sekä teoskuvia hyödyntävälle viestinnälle oli suuri. Elämyksellinen ja kokemuksellinen työpaja voi havahduttaa kestävyysmurroksen asioihin taiteen osallistumaan kutsuvin keinoin.
Toinen hyvin ajankohtainen esimerkki on VillaInno: Villakäsityön uudistaminen -hanke, jonka tuloksia esittelevä Perinnevillan uusi aika julkaistiin lokakuussa 2026. Julkaisuun johdattelevissa luvuissa Minna Kovero ja Maria Huhmarniemi kuvaavat, kuinka villa-alalla voidaan tukea siirtymää globaalista, ympäristöä kuormittavasta ja haavoittuvasta tekstiilijärjestelmästä kohti paikallisiin materiaaleihin, kiertotalouteen, kulttuuriperintöön ja alueellisiin verkostoihin perustuvaa alan toimintaa. VillaInno-hanke pyrki edistämään tätä muutosta uudistamalla villaan liittyviä perinteitä ja luomalla uusia tuotteita, palveluita ja liiketoimintamalleja.
Kestävyyden näkökulmasta villa nähdään uusiutuvana ja biohajoavana materiaalina, jonka paikallinen tuotanto ja jalostus voivat vähentää kuljetuksia, lisätä omavaraisuutta ja ehkäistä resurssihukkaa. Samalla laiduntavat lampaat voivat tukea luonnon monimuotoisuutta ja perinneympäristöjen säilymistä. Haasteina tunnistetaan kuitenkin villan keräyksen, käsittelyn ja markkinoiden heikkoudet sekä villa-alan taloudellinen kannattavuus.
Kestävyysmurrosta rakennetaan vahvistamalla paikallisia villaverkostoja, tukemalla lampureita ja käsityöläisiä, lisäämällä villan arvostusta sekä yhdistämällä villaperinteitä matkailuun, muotoiluun ja luoviin aloihin. Näin villa toimii paitsi materiaalina myös alueellisen identiteetin, kulttuuriperinnön ja yhteisöllisen hyvinvoinnin rakentajana. Kuvataiteellinen näkökulma toi toimintaan uusia tapoja ymmärtää villan arvoa. Kuvataiteesta tuttu paikkalähtöinen, kokeileva ja merkityksiä rakentava työskentely näkyi yhteissuunnittelussa, materiaalikokeiluissa, työpajoissa sekä villaan liittyvien kulttuuristen tarinoiden ja identiteettien esiin nostamisessa. Taide oli hankkeessa keino synnyttää uusia tuotteita, palveluita ja kokemuksia käsityöyrittäjyyden tueksi.
Nomadisen taiteen mallista inspiraatiota kestävyysmurrokseen
Pohdin lopuksi kestävyyskysymyksiä omien kokemusteni pohjalta taiteilijana ja tutkijana. Minulle mieluisimmaksi taiteen tekemisen kontekstiksi ovat muodostuneet talven ilmiöt ja materiaalit. Talvien lyheneminen ja lisääntyvä epävakaus äärisäineen heijastavat voimakkaasti planetaaristen rajojen ylittämisten seurauksia. Toisaalta saan kokea talven ja lumen kanssa yhä sykähdyttäviä kauneuden ja merkityksellisyyden kokemuksia, jotka luovat motivaatiota ja toivoa uhkakuvienkin keskellä. Näillä näkymin väittelen vuonna 2027 ja väitöstutkimukseni otsikko on Ekokulttuuri ja nomadinen taide: kehollisesti kulkien kohti kestävyysmurrosta pohjoisen maastoissa.
Kestävyysmurroksen edellyttämän systeemisen ajattelun tarkoittaessa muun muassa valintojemme seurausten ymmärtämistä, koen tarpeelliseksi tarkastella kriittisesti vakiintuneita tapojamme puhua ilmiöistä. Aloitin tämän blogitekstin kertomalla Vihreän taiteen laskurista. Olemme tottuneet siihen, että vihreä väri symboloi kestävyyttä. Vihreän ilmeisin viittaus johtaa metsän ja muun kasvuston vihreään, eli luontoon, jonka elinvoiman vaalimisesta vihreässä toiminnassa on kyse.
Vaikka luonto on ollut minulle monella tapaa rakas sana, aloin vältellä sen käyttöä väitöstutkimukseni käsikirjoituksessa. Toinen työstäni johdonmukaisesti vähiin karsimani sana on ympäristö. Tämä voi olla henkilökohtainen tutkijan kuplani, mutta ajatellessani näitä käsitteitä sisällä läppärini ääressä, ajatukseni kulkeutuvat jonnekin toisaalle. Suojeltava luonto on ollut eräissä näkemissäni viime päivien uutisissa ja somekampanjassakin korostuneesti aarteita joissain tietyissä paikoissa, joihin tulisi välttää koskemasta. Nämä pyrkimykset ovat varmasti kannatettavia, tarpeellisia ja arvokkaita. Mutta sumeneeko samalla näkökykymme lähelle, juuri siihen, missä tapamme elää ja olla on joka hetki ekologisten prosessien varassa? Tässä hiilijalanjälkilaskuri on todella oikeilla jäljillä sen korostaessa suurimman kulutuksen muodostuvan tilojen ja liikkumisen energiantarpeesta.
Väitöstutkimukseni nomadisen taiteen kolmijakoinen malli koostuu kehollisesta kulkemisesta, materiaalisesta yhteismuotoutumisesta ja toiveikkaasta tietämisestä. Talvitaiteen kohdalla kehollinen kulkeminen on hiihtämistä taiteellisen prosessin osana. Paikan ja maiseman ollessa teosteni keskeisiä elementtejä, on hiihtäminen menetelmä tulla läsnäolevaksi paikassa. Samalla koen kehollisesti ja moniaistisesti kyseisen päivän materiaaliset olosuhteet ja mahdollisuudet työskentelylle lumen kanssa. Lumi ei ole koskaan samanlaista, se ilmentää jatkuvalla muodonmuutoksellaan ekologisia prosesseja, joissa riittää aina uutta opittavaa niin kokemuksellisesti kuin alan tutkimusta seuraten. Lumella liikkuminen ja sen kanssa työskentely on herkistänyt huomioni ekokulttuurisiin kysymyksiin, joissa ydintä on ekologisen ja kulttuurisen kietoutuminen toisiinsa ja erityisesti kulttuurin elinvoiman riippuvuus ekologisten prosessien elinvoimasta. Hiilijalanjäljellä on suora yhteys ilmaston lämpenemiseen ja lämpenemisellä on suoria vaikutuksia talveen. Talvella on globaalissa mittakaavassa korvaamaton merkitys makean veden kiertokulun säätelyssä kaikelle elämälle suotuisalla tavalla.
Tarkoitukseni ei ole kertoa, kuinka erinomaisen vihreää taidetta teen. Ajan toisinaan autolla lähemmäs talvitaiteeni maastoja, näyttelypaikkoihin, printtaan talvitaiteen kuviani, toimin verkossa ja niin edelleen. Sen sijaan haluan kannustaa kuvataiteilijoita Egle Oddon tavoin etsimään työhönsä elementtejä, joissa keskiössä on kokonaisvaltaisesti elämän ja ekologisen monimuotoisuuden vaaliminen. Näitä ajatuksia kehittelen ennen kaikkea taidekasvattajana ja tulevien kuvataideopettajien kouluttajana. Vanhan sanonnan mukaan tieto lisää tuskaa. Nomadisen taiteen mallini kolmannessa ulottuvuudessa, toiveikas tietäminen, pyrin kääntämään sanonnan tuskan toivoksi. Planetaaristen kriisien ajan toivo voi lisääntyä taiteellisessa toiminnassa, jossa huomio kiinnitetään ekokulttuurisiin kysymyksiin ja etsitään sekä luodaan ekologisen ja kulttuurisen kestäviä yhteyksiä.
Kuva: Teos sarjasta Lumileikit, Vennivaara, Rovaniemi, 12.4.2025
Kuva: Antti Stöckell
Kuvata-webinaaritallenne Green Art: https://www.youtube.com/watch?v=CnGBRlvNs-E&t=1730s
Lue lisää:
Vihreän taiteen laskuri: https://www.vihreataide.fi/fi/laskuri
Huhmarniemi, M., & Jokela, T. (2025). Kuvataidekasvatus kestävyyden vipuvoimana. Research in Arts and Education, 2025(1), 140-164. https://doi.org/10.54916/rae.145623
Jokela, T., & Stöckell, A. (Toim.). (2022). Taideperustaisia metsäkohtaamisia. Ekosysteemipalveluista elinvoimaa luoville aloille. Lapin yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-317-4
Kovero, M., Huhmarniemi, M., Luiro, E. (Toim.). (2026). VillaInno: Perinnevillan uusi aika. Lapin yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-541-3
Stöckell, A. (2025). Kestävää muutosjoustavuutta talvitaiteesta. Research in Arts and Education, 2025(1), 55-77. https://doi.org/10.54916/rae.145647
Stöckell, A. (tulossa). Ekokulttuuri ja nomadinen taide: Taideperustaisesti kulkien kohti kestävyysmurrosta pohjoisen maastoissa [Väitöskirja, Lapin yliopisto]. Lauda.