KUVATA-webinaarissa nro 5 professori Maria Huhmarniemi esittää dioissaan taiteilijan moninaisuutta:
- Taiteilija taidon hallitsijana; materiaalit, työkalut, muodot, värit
- Taiteilija teos- tai palvelukonseptin suunnittelijana; Ideat ja konseptit teoksille tai taideperustaisille työpajoille
- Yhteisötaiteilija; Vuorovaikutuksen ja kokemuksen suunnittelua ja ohjausta
- Taiteilija moninaisessa tiimissä; Ympäristösuunnittelu, sotesektori
- Taiteilija palveluiden tarjoajana; Taidetyöpajat, esitykset, muut interventiot
- Taidekonsultti; Asiantuntijapalvelut
Olen itse löytänyt itseni useammasta roolista kuluneiden vuosien aikana; uraltani löytyy taidetyöpajoja lastensuojelun monialaisella työkentällä sote-sektorilla, graafisen ilmeen suunnittelua teatterille, opettamista, tilaustöitä taiteesta käyttöesineisiin sekä hanketyöskentelyä. Yhden talven sovelsin työssäni sekä opettajan että esiintyjän taitojani osallistavan elämysnäytelmän näyttelijänä (eli rovaniemeläisittäin; olin tonttu). Opettamista lukuunottamatta mikään näistä ei ollut opintoja aloittaessani mielikuvissani ”taiteilijan työtä”, mutta kaikki ovat olleet sitä. Kuulostaa siis sekä oman kokemukseni pohjalta että webinaarin tiimoilta, että taiteilijan työkenttä on miltei mittaamattoman laaja.
Mitä kaikkea nykypäivän taiteilijalta oikeastaan odotetaan?
Moniosaajuus
Taiteilija joka etsii ja löytää työmahdollisuuksia oman lähikenttänsä ulkopuolelta on usein huomaamattaan kasvattanut itsestään varsinaisen multitalentin. Moniosaajuus ei tarkoita tässä tapauksessa sitä, että olisi kaikkien alojen ekspertti, vaan että taiteilijalla odotetaan olevan kykyä heittäytyä monenlaisiin toimiin ja omaksua uusia työskentelytapoja, organisaatiorakenteita ja asiakasryhmien kanssa toimimisen malleja nopealla tahdilla. Onko taiteilija siis eräänlainen ammattioppija?
Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen erikoistutkija Olli Ruokolainen puhuu KUVATA webinaari nro 13 ”Art for the sake of well being” haasteista hyvinvointialan ja taiteen välisessä yhteistyössä. Hän nimeää neljä pääotsikkoa haasteille;
- Perusrahoituksen riittämättömyys
- Rahoituksen painottuminen projekteihin ja muuhun lyhytaikaiseen rahoitukseen
- Riittämätön koordinaatio alueellisesti ja valtakunnallisesti
- Osaamisen puute kulttuuripalvelujen hankinnassa sosiaali- ja terveysalalla
Ruokolainen nostaa esille puheenvuorossaan sekä haasteiden monisyistä luonnetta että vuonna 2023 tapahtuneen sote-uudistuksen vaikutuksia tilanteeseen. Hän tuo esille dioissaan Cuporen esittämiä ratkaisuja, kuten kulttuurisen hyvinvoinnin kiinnittämistä pysyvästi päätöksentekokentälle, jatkuvia rahoitusratkaisuja, tehokasta koordinointia, alan tilaajaosaajuuden parantamista sekä yhdenmukaisia, joustavia ja skaalautuvia toimintamalleja.
Ruokolaisen mainitsemista haasteista uskoisin rahoituksen lyhytaikaisuuden olevan lähes jokaiselle taiteilijalle valitettavan usein tuttua. Koska toimeentulo koostuu pienistä puroista ja jokaisesta mahdollisesta johtolangasta uusille puroille täytyy pitää kiinni, pirstaloituu paitsi työkenttä, usein myös itse elämä. Eri hankkeet, projektit, henkilökohtainen taiteen tekeminen ja verkostoituminen tapahtuvat eri rytmeissä vuorokauden ja vuosikellon sisällä; ennakoiva suunnittelu on vaikeaa ja välillä ollaan tilanteessa, jossa jokaiseen tarjoukseen on sanottu kyllä ja deadlinet kuroutuvat pullonkaulaksi, jolloin vuorokaudessa pitäisi olla tunteja vähintään 36.
Huhmarniemi muistuttaa KUVATA-webinaarissa 5, että Suomessa taiteen maksamiskulttuuri on edelleen verrattain heikko. Samalla, kun kulttuurin saavutettavuus on ollut tärkeä yhteiskunnallinen tavoite, elämme aikaa, jossa julkista rahoitusta leikataan. Monelle taiteilijalle tämä tarkoittaa sitä, ettei toimeentulo rakennu yhden työnantajan tai yhden ammatin varaan, vaan useista pienistä puroista. Tämän vuoksi taiteilija hakee työtä yhä useammin myös kulttuurikentän ulkopuolelta: opetuksesta, hankkeista, hyvinvointialalta, matkailusta tai asiantuntijatyöstä.
Taiteilijan resurssit ja kuormitus
Moninaisten toimijoiden kanssa työskentely vaatii tasapainottelua niin ajallisesti, sosiaalisesti kuin muidenkin taitojen ja resurssien suhteen. On olemassa erilaisia työminä-asetuksia, joiden välillä saatan seilata välillä saman päivänkin aikana. Eri kohderyhmät, yhteistyökumppanit, opiskelijat, mahdolliset hankeverkostot ja tilausasiakkaat tarvitsevat kukin hieman erilaisen puolen minusta. Erilaisten sosiaalisten roolien lisäksi pitäisi yhteensovittaa myös aikataulut, kuten kokoukset, freelance-työt, kurssit, sidosryhmäyhteydenpidot, opetuksen suunnittelu ja valmistelu – ja ai niin, sitten vielä se oma taiteellinen työskentely. Valitettavasti luovuus harvemmin noudattaa projektiaikataulua.
Taiteilijalta odotetaan samanaikaisesti syvää asiantuntijuutta ja jatkuvaa kykyä opetella uutta. Näiden vaatimusten tasapainottaminen on ehkä yksi nykytaiteilijan tärkeimmistä työelämätaidoista. Siihen, miten löytää omat rajansa ja piirtää ne itselleen niin ettei jatkuvasti ylitä niitä, ei liene olemassa yhtä ratkaisua. Toiveissa jokaisella taiteilijalla varmasti olisi, että arki muotoutuisi sisältämään tasapainoisesti sekä oman ydinosaamisensa syventämistä ja sen kanssa työskentelyä, sekä mahdollisuuksia ihmetellä uutta, pysähtyä ja haahuilla. Työkykyisenä säilyminen prekaarisuuden – eli taloudellisen ja sosiaalisen aseman epävakauden sekä toimeentulon ja tulevaisuuden ennakoimattomuuden – miinoittamalla työkentällä ei ole itsestäänselvyys. Aivan liian moni on astunut kiireessä harhaan, päätyen toipilaaksi liian monen ”tottakai teen” ja ”kyllä tämä vielä kalenteriin mahtuu” -lupauksensa päätteeksi, allekirjoittanut mukaan luettuna. Luovuus ja tuottavuus eivät ole toisiaan poissulkevia elementtejä, mutta niiden välinen tasapaino on ehdottoman tarpeellinen.
Veikkaan että nykypäivän taiteilijalla on vastassaan nippu kysymyksiä, joihin pitäisi omalta osaltaan pystyä vastaamaan, mikäli mielii työskennellä palamatta loppuun:
- Missä vaiheessa moniosaajuudestani tulee jatkuvaa suorittamista?
- Voinko luovaa työtä mitata tehokkuudella ja tuloksilla?
- Mitä tapahtuu taiteelliselle ajattelulleni, kun sen rinnalle tulee jatkuva tuottamisen vaatimus?
Ehkä taiteilijan tärkein työelämätaito nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ei olekaan kyky tehdä enemmän ja laajentua jatkuvasti, vaan kyky tunnistaa mikä juuri hänen luovassa työssään on olennaista.
Laura Haapasalo
Kirjoittaja on rovaniemeläinen taiteilija – kuvanveistäjä, hanketyöläinen, opettaja, freelancer, uurnamaakari ja TE-toimiston kirjoissa osittain työllistyneen työnhakuvelvoitetta suorittava.
Webinaaritallenteet
https://www.youtube.com/watch?v=WZ0DvC9R1Ro&t=10s
Taiteen uudet kumppanit / Maria Huhmarniemi
https://www.youtube.com/watch?v=7lSpqR94Mv0&t=936s
Art for the sake of good / Olli Ruokolainen, Cupore
Kuvata-hanke
KUVATA: Kuvataiteilijan uusi työ- ja ansaintakenttä -hanke tukee suomalaisten kuvataiteilijoiden työtä ja ansaintaa tarjoamalla koulutuksia, webinaareja ja työkaluja nykypäivän taidekenttään. Kohderyhminä ovat ammattikentällä toimivat kuvataiteilijat sekä oppilaitokset eri puolilla Suomea. KUVATA-hanke (2024–2026) toteutetaan Tampereen ammattikorkeakoulun johdolla yhteistyössä Lapin yliopiston ja Globe Art Point ry:n kanssa. Hanketta rahoittaa EU:n ESR+ -ohjelma Kaakkois-Suomen elinvoimakeskuksen kautta.