Kurssi eteni tiiviillä aikataululla analyysista brändin arvojen, mission, vision, tavoitemielikuvien ja brändilupauksen kiteyttämiseen ja siitä edelleen konseptointiin. Opiskelijat tarkastelivat myös suunnitteluratkaisujen suhdetta brändistrategiaan ja -arkkitehtuuriin, minkä jälkeen pienryhmät alkoivat rakentaa omia visuaalisia konseptejaan typografiasta lähtien. Lopputuloksena syntyi neljä vaihtoehtoista konseptia. Kurssin seuraaminen avasi minulle konkreettisesti sen, että näkyvä lopputulos on vain pieni osa brändäykseen käytetystä työstä. Samalla huomasin jotain kiinnostavaa myös omasta ammattitaidostani: vaikka graafisen suunnittelun ammattikieli ja menetelmät olivat minulle vieraita, pystyin osallistumaan keskusteluun taiteilijana ja visuaalisen alan ammattilaisena. Ehkä moniosaajuus tarkoittaakin joskus myös sitä, että tietää, mitä ei osaa – ja tunnistaa silti, mitä oma osaaminen tuo yhteiseen pöytään.
Huomio valuuttana
Taiteilijan ansaintahaasteet on yksi ydinkysymyksistä samalla, kun elämme aikakautta, jolloin näkyvyys on paitsi tavoiteltua, myös oletusarvo menestykselle. Pitkään jatkunut näkyvyyden tarjoaminen maksuksi taiteilijan työpanoksesta erilaisissa yhteistyökuvioissa on mielestäni huomiotalouden jo sinällään kyseenalaisessa maaperässä kasvavan pusikon kieron käkkäräksi kasvanut oksa, jossa ihmisen työ on maksuna näkyvyydestä sen sijaan että palkka olisi maksuna ihmisen työstä.
Huomiotaloudessa näkyvyydestä tulee oma valuuttansa. Kun informaatiota on enemmän kuin ihmisillä aikaa kuluttaa sitä, kilpailu ei kohdistu enää pelkästään rahaan vaan ihmisten rajalliseen huomioon. Näkyvyys ei kuitenkaan itsessään takaa mitään, sillä nykyisellään median tulvassa ihmisen huomio hipaisee Instagramin kuva- ja reelstulvassa julkaisua, joka on luvattu maksuksi. Loppujen lopuksi palkka siis lienee verkostoituminen eli selkosuomella, suhteet.
Sosiaalinen media on muuttanut näkyvyyden logiikkaa. Tekoälyn oletetaan nopeuttavan toimintaamme jo valmiiksi ohituskaistaa kiitävässä elämässämme, ja aluksi ihmisiä houkuteltiin uskomaan tekoälyn potentiaaliin lupaamalla meille lisää aikaa, kun tekoäly hoitaisi puisevat ja aikaa vievät hommat. Käytännössä taiteilijan työssä aikaa kuluu kuitenkin taiteen teon ohella yhä enemmän näkyvyyden rakentamiseen.
Sosiaalisen median sisällöt ja brändäys
Onneksi jokaisella on melko hyvät mahdollisuudet rakentaa omaa näkyvyyttään sosiaalisessa mediassa ja tällä tavoin laajentaa omia verkostojaan ilman riippuvuutta pelkästä kumppanin tarjoamasta näkyvyydestä. Tämä vaatii kuitenkin syventymistä kuten mikä tahansa muukin työ. Vaikuttava ja tavoitettava somepostaaminen ei ole vain hupsujen kuvien ja lentävien lauseiden julkaisua Instagramiin silloin, kun siltä tuntuu, vaan siihen liittyy algoritmit, hashtagit, julkaisurytmi ja aikataulu, yhtenäisen ja omaa viestiä tukevan visuaalisen ilmeen kirkastaminen ja brändin äänen löytäminen, ja sitä myöten myös yleensä oman itsensä brändääminen, joka on taas aivan oma lukunsa.
Hanna Takala piti KUVATA-webinaarissa numero 14 napakan puheenvuoron kuvataiteen ja kulttuurin markkinoinnista somessa. Timanttisen tehopaketin sisällöstä löytyvät niin vinkit oikean vaikutuskanavan löytämiseen kuin taiteilijan someprofiilin optimointiinkin. Suosittelen lämmöllä jokaista tutustumaan kyseiseen videoon.
Vaikuttavaan sometyöskentelyyn saa uppoamaan aikaa ja energiaa, vaikka kaikki välineet olisikin takataskussa. Kunkin alustan algoritmiin tutustuminen ja sen kehityksen mukana seuraaminen on ihan oma lukunsa, mutta ihan vain jo postausten kanssa sopivassa rytmissä pysyminen tuntuu itselleni haasteelliselta. Takalan mukaan vastaanottajaan vaikuttamiseen tarvitaan useita, keskimäärin kahdeksan kohtaamista tai kosketusta, ja luultavasti samainen somesurffailija ei osu jokaisen postauksesi kohdalle, joten pitkäjänteisyyttä ja aktiivisuutta riittävään vaikuttamiseen tarvitaan. Myynnin edistämisestä erilaisissa medioissa puhuu myös Terhi Loimuneva KUVATA-webinaarissa (LINKKI) korostaen, että taiteen ostaminen alkaa jo paljon ennen kauppojen tekoa, itse asiassa jo silloin kun joku huomaa taiteilijan tekemisineen ja tuotantoineen ja kiinnostuu tästä.
Webinaarit muistuttivat, että digitaalinen näkyvyys on nykytaiteilijalle tärkeä työväline, jonka käyttöä voi muokata oman tarpeensa mukaan; Takalan neuvojen mukaan oikeat vaikutuskanavat kannattaa valita niin, että on hahmottanut sekä oman kohderyhmien sijainnit että sen, missä taiteilijan itsensä on mukava olla. Kun on valinnut oman pelikenttänsä huolella, olipa se sitten videopohjainen, tekstiin ja kuviin keskittyvä tai Terhi Loimunevan esiin nostama Podcastien maailma, voi alkaa miettiä sisällöntuotantoa tarkemmin. Onko kyseessä enemmänkin lopullisen tuotoksen esittely, erilaisten prosessien näyttäminen yleisölle tai ehkä taustojen ja työskentelyfilosofian avaaminen? Vaihtoehtoja on!
Myönnän, ettei oma sosiaalisen mediani ole erityisen strateginen. Instagramiin päätyy välillä kuvia taiteesta, useammin seniorirescuekoirastani. TikTokissa en ole juurikaan videoita itse tehnyt, se on enemmänkin sammio tallennetuille videoille, johon palaan joskus – jos palaan. Viestipalvelu X:ään, eli aiemmin Twitterinä tunnettuun suohon en suostu varpaitani kastamaan. Olen huomannut viihtyväni enemmän katsojan kuin sisällöntuottajan roolissa, ja mietinkin, mitä näkyvyyden tavoittelu tekee oman taiteellisen työni rytmille? Näkymätön työ taiteilijan prosessissa
Taiteen tekemisessä on paljon vaiheita, jotka eivät ole ensi silmäyksellä julkaisukelposta materiaalia; luonnostelu, epäonnistuminen, materiaalien kokeilu, lukeminen, taiteen kuluttaminen, kävelyt, keskustelut, odottaminen, ajatusten kypsyminen, keskeneräisyys ja ehkä oleellisimpana ajattelu. Monet näistä voidaan editoida mielenkiintoisiksi sisällöiksi, mutta tällöin huomio irtaantuu itse tekemisestä ja prosessista. Taiteilijan fokus siirtyy omasta taiteen tekemisestään sen esittelemiseen ja alkaa katsoa kokonaisuutta helposti ulkopuolelta. Tällä tähdätään tuottavuuteen myynnin edistämisen näkökulmasta, jolloin parhaimmillaan tekeminen ja ajattelu voivat saada uusia nyansseja. Pahimmillaan taiteilija siirtää itsensä kokijana ja tekijänä oman prosessinsa ulkopuolelle ja alkaa miettimään sitä, mikä voisi myydä ja saada katselukertoja eniten.
Prosessin dokumentointi voi olla arvokasta reflektointia, mutta se saattaa kääntyä tehokkuusajattelun ja huomiotalouden teille. Aivan kuten Loimuneva toteaa KUVATA-webinaarissa myynnin alkavan jo kauan ennen varsinaisen myyntitapahtuman hetkeä, on myös alleviivattava, että taiteilijan työ ei ala silloin, kun teos valmistuu tai kun ensimmäinen kuva siitä julkaistaan. Se alkaa usein paljon aikaisemmin: ajatuksesta, epävarmuudesta tai pitkästäkin vaiheesta, jolloin mitää näkyvää ei vielä synny eikä taiteilija välttämättä itsekään tiedä prosessin jo olevan käynnissä.
Paitsi ajan pirstaloituminen, josta kirjoitin ensimmäisessä blogijulkaisussani, myös taiteilijan oman taiteellisen työskentelemisen pirstaloituminen on nykyajan järjestelmässä jatkuva uhka. Jos ajalle, jolloin taidetta ehtii tehdä, on syntynyt paine saada jotain aikaiseksi, on pyrkimys saada tuosta vähäisestä ajasta irti mahdollisimman paljon – toisin sanoen tuottaa. Taiteilija on jo luultavasti tuotteistanut itsensä, jonka jälkeen vuorossa on henkilöbrändäys, LinkedIn-profiilin aktiivinen päivitys, sosiaalisen median julkaisukalenterin suunnittelu ja yleensä viimeiseksi jää varsinainen taiteen kanssa työskentely.
Jos taiteilijan työn on oltava kohtuullisen julkista onnistuakseen ja taiteilijan odotetaan olevan helposti löydettävissä, onko taiteilijalla oikeutta yksityisyyteen? Portfolion pitäisi päivittyä, sosiaalisen median elää ja yleisön nähdä, mitä työn alla on. Pitääkö omat, joskus sotkuisetkin prosessit siistiä somekuntoisiksi ja myydä algoritmille, jotta taiteilijan työ nykypäivänä olisi mahdollista, varsinkin jos kyseessä on nuoremman polven taiteilija, joka ei ole saanut vielä isosti nimeä? Somessa luodaan suhteita, aivan kuin avajaisissakin käyskentelyn lomassa, ne vain vaativat erilaisia resursseja; kasvokkain verkostoituminen vaatii sosiaalista patteria ja keskustelutaitoja, karismaakin ehkä, somesuhteita luodaan algoritmien ja kohderyhmän sisäistämisen keinoin, postausaikatauluja ja sisällön koheesiota unohtamatta.
Sosiaalisen median logiikka suosii jatkuvaa läsnäoloa. Algoritmit palkitsevat aktiivisuutta, säännöllisyyttä ja näkyvyyttä. Taiteellinen työ taas tarvitsee usein juuri päinvastaista: keskeytymätöntä aikaa, kokeiluja ja mahdollisuuden olla keskeneräinen. Onko keskeneräisyys katoava luonnonvara maailmassa jossa kaikki on vain yhden klikkauksen ja swaippauksen päässä? Nykytaiteilijan työstä yhä suurempi osa on näkyvää, mutta taiteen syntymisen kannalta tärkein työ on edelleen näkymätöntä. Tarvitseeko – ja voiko – kaikkea tehdä näkyväksi?
Vaikka näkyvyys tuntuu muuttuneen lähes yhtä tärkeäksi kuin itse teokset, ehkä kysymys ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole siitä, pitäisikö taiteilijan käyttää sosiaalista mediaa. Kysymys on siitä, kuinka paljon tilaa jätämme sille työlle, jota ei voi julkaista mutta jota ilman ei synny mitään julkaistavaa.
Laura Haapasalo
Kirjoittaja on rovaniemeläinen taiteilija. Häntä kiinnostaa erityisesti kaikki se luova työ, joka jää kuvatekstien ulkopuolelle – ja hän harjoittelee muistamaan, ettei kaikkea sitä tarvitse todistaa algoritmille.
Kuva: Laura Haapasalo
Webinaaritallenteet
https://www.youtube.com/watch?v=aiejnDLtnyw / Hanna Takala
https://www.youtube.com/watch?v=v6ODsTd5k_0&t=449s / Terhi Loimuneva
https://www.youtube.com/watch?v=J5uTh7XhdPY / Tarinan voima kuvataiteen markkinoinnissa
https://www.youtube.com/watch?v=4M7eFaRJgHw / Taiteen myynti verkossa
KUVATA-hanke
KUVATA: Kuvataiteilijan uusi työ- ja ansaintakenttä -hanke tukee suomalaisten kuvataiteilijoiden työtä ja ansaintaa tarjoamalla koulutuksia, webinaareja ja työkaluja nykypäivän taidekenttään. Kohderyhminä ovat ammattikentällä toimivat kuvataiteilijat sekä oppilaitokset eri puolilla Suomea. KUVATA-hanke (2024–2026) toteutetaan Tampereen ammattikorkeakoulun johdolla yhteistyössä Lapin yliopiston ja Globe Art Point ry:n kanssa. Hanketta rahoittaa EU:n ESR+ -ohjelma Kaakkois-Suomen elinvoimakeskuksen kautta.