Elämme paraikaa kestävyysmurroksen aikakautta, joka koskettaa myös taiteilijoita paitsi ihmisinä, myös ammatinharjoittajina. Professori Maria Huhmarniemi avaa kestävyysmurroksen taustoja ja ekososiaalista kestävyyttä taiteen kentän näkökulmasta WEBINAARISSA. Ekososiaalinen kestävyys voitaneen tiivistää siihen, että ihminen on osa luontoa, ei luonnon ulkopuolella eikä sen hallitsija, vaan osa ekologisia järjestelmiä. Huhmarniemen puheenvuoro sai minut ymmärtämään, ettei ekososiaalinen kestävyys tarkoita vain luonnon suojelemista. Siihen liittyy myös kysymys siitä, millaista pidämme hyvänä elämänä. Tavoittelemmeko jatkuvaa kasvua, vai voisiko kohtuullisuus olla kestävämpi ihanne sekä luonnolle että ihmiselle?
Webinaari herätti pohtimaan, millaiset rakenteet mahdollistavat kestävän taiteilijuuden – ei vain taloudellisesti ja ekologisesti vaan myös inhimillisesti. Tähän vastauksia löytääkseen on kunkin pystyttävä positioimaan itsensä taiteen kentälle sekä sosiopoliittisesti. Sepideh Rahaan puheenvuoro WEBINAARISSA toi itselleni näkyviin paitsi sitä, millaisten haasteiden kanssa ei-kantasuomalaiset taiteilijat painivat kulttuurin kentällä, myös sitä, kuinka jokainen voi ottaa onkeensa jotain, ja että yhteisö on vahvuus ja luovuttaa ei saa.
Veikkaisin, että jokainen taiteilija tekee jonkinlaista reflektoivaa työtä, ja esimerkiksi tämä osa taiteilijuutta näyttänee ulospäin mitääntekemättömyydeltä. Rahaan puheenvuorosta löytyi myös lista, joka päätyi omalle työhuoneeni seinälle. Rahaan lista suomalaisesta taideskenestä selviytymiseen sisälsi muun muassa kuuluvuuden tunteen merkitystä, aktiivista verkostoitumista, koulutuksen tärkeyttä, periksiantamattomuutta mutta ennen kaikkea tunnetta siitä, ettei taiteilijan tarvitse selviytyä yksin.
Vaikka moni Rahaan vinkeistä olikin selkeästi aktiivisuuteen kehottava, itseäni nuorena taiteilijana puhutteli kuuluvuuden tunteen tärkeys ja yhteisö. Prekaarisen ja epävarman elämän keskellä tarvitsemme kiintopisteitä, jotka ovat turvallisia ja joissa voi pysähtyä silloinkin, kun olisi kuumia rautoja tarjolla taottavaksi.
Kävin Mäntän kuvataideviikoilla – häpeäkseni on tunnustettava – ensimmäistä kertaa elämässäni armon vuonna 2026. Tätä kirjoittaessani ymmärrän kuitenkin, että taustalla on kyse taiteilijan elämän prekaarisuudesta. On taottava silloin kun rauta on kuumaa, ja niinhän se on. Silloin priorisoidaan se takominen, oli kyse sitten työmahdollisuudesta ylipäätään, tai minkäänlaisesta uudesta avauksesta omaa alaansa hipoen. Näin 33-vuotiaana (joka on muuten kuulemma jo kovasti varhaiskeski-ikäisyyttä!) olen todennut usein ääneen, että nyt työtä minulle tarjoava kaksivuotinen MusEdu-hanke Lapin yliopistossa on tähänastisen elämäni pisin työsopimus. Kun minä suunnittelen kesälomani niin, että voin niin sanotulla lomalla tehdä toista työtä, isäni on juuri jäänyt eläkkeelle oltuaan samassa työpaikassa lähes 38 vuotta. Kyse on eri alasta, mutta myös eri aikakaudesta.
Parhaimmillaan ja pahimmillaan taiteilijalle ojennetaan samaan aikaan useampaa kuumaa rautaa, kun on käsiä tarttua niihin ja jos ei ole varovainen voi polttaa näppinsä. Kokemusasiantuntijana tälle ilmiölle voin kertoa, että taiteen tekeminen ja kuvataidekriitikko Leena Kuumolan kuratoimassaan vuoden 2026 XXX Mäntän kuvataideviikkojen näyttelykatalogin alkutekstissä alleviivaama ihmettely ja hitaus ovat taottavien rautojen rytmittämässä arjessa viimeinen asia johon ajattelee tarttuvansa. Ja vaikka niitä hetken löytyessä koettaa väsyneesti naputella muotoon jota ei vielä tunne, on uusien polkujen aukeaminen kaukana todellisuudesta ja henkeäänkin pidättää lähinnä pitääkseen itseään kasassa vähän paremmin. Juuri siksi hitaus ei ole laiskuutta – se on kohtuullisuuden periaatteelle perustuvaa kestävää elämän ainesta.
Yhteisöllisyys on suomalaisessa yhteiskunnassa siinä mielessä erityislaatuinen konsepti, että vaikka ihmiset kokoontuvat yhteen, se ei tarkoita automaattisesti aktiivista sosiaalisuutta. Jo samassa tilassa muiden ihmisten kanssa oleminen auttaa helposti yliaktiivisena hyrräävää hermostoa rauhoittumaan. Yhteissäätelyksi (eng. co-regulation) kutsuttavaa ilmiötä voi hyödyntää vaikkapa kokoontumalla yhteen tekemään kukin omaa teostaan, kuten Kirjotut kannat-kollektiivin kanssa teemme rekipeittojen äärelle rauhoittuen aina silloin tällöin.
Yhteisön ei tarvitse kuitenkaan olla taiteen tekemisen äärelle keskittyvä joukko, vaan kyseessä voi olla yksinkertaisesti aterian äärelle kokoontuminen. Monia taottavia rautoja jongleeraavalla multitaskaaja-taiteilijalla käy vain helposti niin, että kaikesta yritetään saada aikaan jotain hienoa ja tuottavaa, jolloin pysähtyminen ei olekaan enää aitoa pysähtymistä. Vähintäänkin on verkostoiduttava, ja ehkä Instagramiinkin saisi postauksen, jossa voisi ”namedroppailla” pöydän vastakkaisella puolella istuskelevan taiteilijan nimen – koska suhteillahan tämäkin maailma pyörii. Taonko minäkin sosiaalisista hetkistä jonkinlaista performatiivista tuotantoa huomaamattani, ja missä menee sosiaalisen perhostelun ja performanssin raja aikana, jolloin puhumme maskaamisesta ja sosiaalisista rooleista?
Huhmarniemen puheenvuorossa esiin puskee ekososiaalisen kestävyyden tavoite kohtuullisuudesta. Kunkin pitää itsessään miettiä, mitä oikeasti tarvitsee elääkseen hyvää elämää, ja mikä on turhaa huttua ja hilpettä, jota ilmankin voisi elää. Kohtuullisuus ei ole kitsastelua, se on juuri sopivasti. Ruotsin kielen sana lagom kolahtaa vuodesta toiseen. Sillä ei ole varsinaista käännöstä suomen kielessä, mutta ytimeltään se tarkoittaa ”juuri sopivasti” – ei liian paljon tai liian vähän. Ajattelen, että juuri kohtuullisuus tavoittaa hyvin lagomin ytimen.
Tämän vuoden Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyn kuraattori Leena Kuumola kirjoittaa näyttelykatalogin alkutekstissään;
”Taiteen tekemisen olennaisin lähtökohta on ihmettely – kiinnostus ja kyky havaita asioita ja niiden välisiä odottamattomia yhteyksiä, historiallisiakin. — Taiteella ei ole aikaa. Se ei ole uutinen eikä vallitsevien olojen suoraa toistamista, vaan olemassa olevien asioiden tarkastelua toisin. Taiteen kokeminen samoin kuin tekeminen on hidasta, parhaimmillaan siitä vähitellen puhkeaa erilaisia näkökulmia olemiseen. Silloin hetken ajan pidättelee henkeään ja oivaltaa jotakin selittämätöntä tulleen olevaksi.”
Näyttely ”Olemisesta” oli vaikea katsojalle. Olin odottanut värikästä runsaudensarvea, joka kuulemma on usein ollut kävijää vastassa. Sen sijaan kohtasin tinkimätöntä, vaikeaselkoista, minimalistista, jopa brutalistista ilmaisua, mutta sinnikkäästi näyttelyssä kahlattuani alkoi idea avautua. Pysähtyminen oli tässäkin avain, jonka oletan että kuraattori halusi näyttelyvieraan löytävän teosten lomasta ilman ohjeistusta. Itselleni se löytyi Georg Grotenfeltin teoksesta Päivä Pentti Linkolan elämässä vuodelta 2018. 25-minuuttinen dokumentaarinen henkilökuva salpasi hengen visuaalisella harmoniallaan ja äänimaisemallaan, joka sai minut lähes haistamaan syyssateisen pihamaan, kun Linkola noukki pudonneita omenoita nakellen niitä arkisesti kolahtelevaan muovilaatikkoon.
Grotenfeltin teoksen äärellä huomasin, kuinka paljon yksi taiteellinen kokemus voi avata, kun sille antaa aikaa. Teoksen äänimaisema ja arkisten tapahtumien rytmi eivät vaatineet minulta mitään muuta kuin läsnäoloa. Minun ei tarvinnut tallentaa kokemusta, jakaa sitä tai tehdä siitä mitään muuta kuin mitä se jo oli. Sain vain olla ja kokea.
Tämä sai minut pohtimaan läsnäoloa huomiotalouden pyörteissä. Tavallaan teemme sielläkin juuri sitä: olemme läsnä, havainnoimme ja jaamme kokemuksiamme toisillemme. Ero on kuitenkin siinä, riittääkö läsnäoloksi pelkkä olemassaolo vai pitääkö se jatkuvasti todistaa tekemällä. Mediassa kerromme toisillemme kuvin, sanoin ja videoin, keitä olemme ja mitä koemme. Samalla saatamme päätyä esittämään omaa elämäämme itsellemme ja toisillemme sen sijaan, että ehtisimme todella elää sitä.
Leena Kuumolan ajatus taiteen tekemisen ja kokemisen hitaudesta tuntuu tässä erityisen merkitykselliseltä. Taiteen äärellä voi vähitellen avautua uusia näkökulmia olemiseen – mutta tällainen ihmettely tarvitsee aikaa ja tilaa, jota ei voi puristaa esiin vaatimalla lisää tuottavuutta.
Mitä hitaudelle siis tapahtuu taiteilijan omassa arjessa, kun toimeentulo, näkyvyys ja jatkuvasti tarjoutuvat työmahdollisuudet vaativat tarttumaan seuraavaan kuumaan rautaan? Jos hitaus on taiteellisen ajattelun ja kokemisen edellytys, sen mahdollistaminen ei voi jäädä vain yksittäisen taiteilijan oman ajankäytön varaan. Kyse on myös siitä, millaista työskentelyä ympäröivät rakenteet mahdollistavat ja millaisia arvoja pidämme tavoittelemisen arvoisina.
Jos meidän pitää tavoitella ekososiaalisen kestävyyden arvoja turvataksemme maapallon kantokyvyn, pitäisikö ekososiaalisen tarkastelun linssi suunnata myös itseemme? Miten turvaamme oman kantokykymme sen sijaan, että yksilö jauhautuu huomiotalouden rattaissa tunnistamattomaksi haamuksi itsestään – editoiduksi, brändätyksi, filtteröidyksi, tuotteistetuksi ja niin kovin tuottavaksi? Ehkä hitaus on nyky-yhteiskunnassa jo itsessään vastakulttuurinen teko aikakaudella, jolloin kognitiivisen kapitalismin ja huomiotalouden mylly suoltaa eteemme paitsi jatkuvasti uutta sisältöä myös tarpeen tuotteistaa oma olemassaolomme taiteilijana pärjätäksemme.
Voisiko hitaus olla paitsi yksilön palautumisen keino myös ekososiaalisesti kestävä tapa ajatella luovaa työtä? Tällöin hitaus ei näyttäydy pelkästään henkilökohtaisena valintana vaan vaihtoehtona kulttuurille, jossa sekä ihmisiltä että luonnolta odotetaan jatkuvaa kasvua, näkyvyyttä ja tuottavuutta. Ehkä kestävän taiteilijuuden tärkein kysymys ei lopulta ole, kuinka paljon pystymme tekemään, vaan millaisissa olosuhteissa pystymme ajattelemaan, kokemaan ja luomaan merkityksellistä taidetta. Jos hitaus tekee tämän mahdolliseksi, se ei ehkä olekaan luovan työn vastakohta vaan sen tärkein edellytys.
Laura Haapasalo
Kirjoittaja on rovaniemeläinen taiteilija. Häntä kiinnostaa erityisesti kaikki se luova työ, joka näyttää ulospäin siltä, ettei mitään tapahdu. Hän harjoittelee luottamaan siihen, että juuri lorviessa tapahtuu usein eniten.
Webinaaritallenteet
https://www.youtube.com/watch?v=dvxhVgetQys&t=2776s – Sepideh Rahaa
https://www.youtube.com/watch?v=mWxViA7kJWU&t=4090s – Maria Huhmarniemi
Kuva: Laura Haapasalo
KUVATA-hanke
KUVATA: Kuvataiteilijan uusi työ- ja ansaintakenttä -hanke tukee suomalaisten kuvataiteilijoiden työtä ja ansaintaa tarjoamalla koulutuksia, webinaareja ja työkaluja nykypäivän taidekenttään. Kohderyhminä ovat ammattikentällä toimivat kuvataiteilijat sekä oppilaitokset eri puolilla Suomea. KUVATA-hanke (2024–2026) toteutetaan Tampereen ammattikorkeakoulun johdolla yhteistyössä Lapin yliopiston ja Globe Art Point ry:n kanssa. Hanketta rahoittaa EU:n ESR+ -ohjelma Kaakkois-Suomen elinvoimakeskuksen kautta.