Olen viimeiset kuukaudet käynyt läpi tutkimusrahoitusta käsitteleviä tviittejä. Erityisen kiihkeänä keskustelu kävi runsas vuosi sitten. Kritiikkiä tieteen rahoituksen määrästä ja sen kohdentamisesta esiintyi tuolloin erityisesti tviiteissä, joissa keskusteluun osallistui henkilöitä tiedeyhteisön ulkopuolelta. Kuten sosiaalisen median viestinnässä yleensä, myös tässä keskustelussa tulivat esiin vahvat vastakkainasettelut, keskustelun poliittisuus, toisinaan aggressiivisuus ja henkilöön menevyys. Yksi mieleenpainuvimpia viestejä on toimittaja Ivan Puopolon tviitti, jossa hän tuo esiin tieteen kentän moninaisuuden ja kuvaa tätä asettamalla ääripäiksi syöpätutkimuksen ja tutkijan itsereflektion sellon soiton herättämistä tunteista. ”On ihan perusteltua kysyä, että millä volyymilla mitäkin on muiden rahoilla mielekästä tehdä,” toimittaja toteaa. Alussa esittämäni kysymys ei siis ole minun vaan Puopolon. Mutta miksi juuri tämä tviitti on jäänyt erityisesti mieleeni?
Yksi syy lienee se, että oletettavasti liioitelluksi tarkoitetulla ja tutkimusta naurunalaiseksi tekemään pyrkivällä tutkimusaiheella tviitti kosketti henkilökohtaisesti. Autoetnografia yhdistettynä tunteisiin kuulostaa korvissani jännittävältä ja mielenkiintoiselta lähestymistavalta ihmisille merkityksellisiin kokemuksiin. Ehkä siksi teenkin tutkimusta oman yhteisöni, yliopistoissa työskentelevien tutkijoiden, työssään kokemista tunteista. En autoetnografisesti, mutta omia kokemuksiani hyödyntäen, enkä sellon soitosta, mutta omaan työhöni liittyen.
Tviitin provosoivuus syntyy myös siitä, että laajaa syöpätutkimuksen kenttää verrataan kulttuurien tutkimukselliseen yksittäiseen teemaan. Olisiko siis reilumpaa kysyä: rahoittaisitko syöpätutkimusta vai kulttuurien tutkimusta? Vai muuttaisiko kysymyksen uudelleenmuotoilu perusasetelmaa mitenkään?
Puopolo ei ollut ajattelussaan yksin. Tviitti on yksi esimerkki siitä kyseenalaistamisesta, jota tiedeyhteisön ulkopuolelta tulleissa viesteissä harjoitettiin. Vastakkainasettelu tehtiin näissä viesteissä veronmaksajan ja turhaksi koetun tutkimuksen välillä. Kun turhaksi leimattua tutkimusta tehdään ”toisten rahoilla”, muodostuu tilanteesta erityisen ongelmallinen. Turha tutkimus voidaan paikantaa usein juuri tiettyihin humanistisiin tai yhteiskuntatieteellisiin aloihin. Tviittien usein ilkeä sävy saa tutkijan helposti ajattelemaan, että keskustelu asiapohjalta on mahdotonta. Jos tutkijayhteisönä kuitenkin pyrimme etäännyttämään itseämme keskustelun tavasta, jää jäljelle kysymys tutkimuksemme merkityksestä ja oikeutuksesta. Vaikka tämä itsellemme olisikin selvää, lienee oikeutettua vaatia perusteluja myös tiedeyhteisön ulkopuolelta. Vuoden professoriksi valittu Juhani Knuuti tuo haastattelussaan (Acatiimi 1/2021) esiin sosiaalisen median logiikan, jossa keskustelutilan ottaa aina haltuunsa joku. Jos tilaa ei ota tutkija, käydään keskustelua muiden ehdoilla. Miten voisimme tutkijoina avata omien alojemme merkityksiä niin, että alun kysymykseen vastaaminen olisi, jos ei helpompaa, niin perustellumpaa? Kaikki eivät kenties ole valmiita käymään vuoropuhelua asia-argumentein, mutta niiden kanssa, joilla aitoa kiinnostusta on, tulisi meidän olla valmiita käymään keskustelua tutkimustamme ohjaavista lähtökohdista.
Kansatieteilijänä olen aina ajatellut, että tutkimukseni oikeutus syntyy siitä, että teen näkyviksi ja toivottavasti ymmärrettäviksi ihmisten arkikokemuksia ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Näiden pohjalta meidän on helpompi pohtia paitsi omia myös muiden elämäntilanteita ja jopa suunnata tekojamme niin, että tulevaisuus olisi jollain tavoin menneisyyttä parempaa – sekä yksilöiden että yhteiskunnan osalta. Osa tutkimuksen oikeutuksen tunteesta syntyy silloin, kun voin kohdata niitä ihmisiä, joista ja joiden kanssa tutkimusta teen ja saan suoran palautteen siitä, mitä kuulluksi ja huomioon otetuksi tuleminen heille merkitsee. Kuten syöpätutkimus, myös kulttuurien tutkimus koostuu pienistä osista – omalta osaltani tutkijoiden tunteista, nuorten arjen monikulttuurisuuden kokemuksista, helsinkiläisten ympäristösuhteesta, naisten omaelämäkerrallisista kertomuksista… – jotka koskettavat eri tavoin eri ihmisryhmiä. Kaikki ne kuitenkin muodostavat kokonaiskuvaa ihmisenä olemisen eri ulottuvuuksista.
Haastankin kanssatutkijani: mistä sinä koet tutkimuksesi oikeutuksen syntyvän? Ja haastan myös sinut, tutkimusta ulkopuolelta tarkasteleva: mille sinä näet tutkimuksen oikeutuksen perustuvan?
Kirjoittanut: Pia Olsson
Kuva: Chris J. Davis / Unsplash