Tutkijan tunteet ovat päässeet valloilleen akateemisen työn tutkimuksessa. Tunteiden voima on vanhastaan tunnistettu, onhan tutkimustyötä kuvattu usein intellektuaalisena kamppailuna, jossa tunteet liikkuvat laidasta laitaan – yhtäältä koetaan suurta epätoivoa, kalvavaa pettymystä ja syvää kärsimystä, toisaalta loistokkaita ahaa-elämyksiä, onnistumisen riemua ja pakahduttavaa onnea.
Tämän perinteisen kuvauksen rinnalle on sittemmin vahvistunut toisenlainen tapa kertoa tutkijan tunteista. Se juontaa juurensa tutkimustyössä ja tutkijan asemassa tapahtuneista muutoksista. Tutkijaan kohdistuu entistä enemmän paineita ja vaatimuksia: rahoituskilpailua kiristetään, tuloksia mitataan, indeksejä lasketaan, huippuja seulotaan, profilointia terävöitetään, vaikuttavuutta arvioidaan, some-näkyvyyttä vaaditaan, poisvalintoja tehdään. Ja niin edelleen. Näissä tunnelmissa kurjuustarina saa valtaa: tutkija kokee epävarmuutta, turvattomuutta, epäoikeudenmukaisuutta, turhautuneisuutta, ahdistusta, pelkoa ja raivoa.
Akateemisen työn tutkimuksessa on keskusteltu siitä, minkälaista tutkijuutta tämänkaltainen yliopiston tunneympäristö tuottaa. Syntyykö uusi tutkijapolvi, joka ei vanhoista ajoista tiedä eikä perusta, vaan alusta asti sosiaalistuu yliopistopelin uusiin sääntöihin ja pyrkii toimimaan niiden mukaan mahdollisimman taitavasti ja tehokkaasti? Ovatko pelissä voittajina selviytyvät tutkijat yltiöyksilöllisiä, viimeisen päälle omia etujaan ajavia, omaa brändiään alituiseen kiillottavia, toisiinsa pelkästään instrumentaalisesti suhtautuvia ja toimintansa kustannus-hyöty -suhdetta tarkkaan kalkyloivia uusliberalistisia subjekteja?
Osallistuin juhannuksen alla virtuaalisesti Roskildessa järjestettyyn Academic Identities -konferenssiin, jonka otsikkona tällä kertaa oli The Meaningful University. Sielläkin puhuttiin tunteista. Barbara Read ja Carol Leathwood kertoivat, miltä tuntuu, kun yliopistoväki jakautuu kilpahevosiin ja työhevosiin, joista jälkimmäiset on laitettu puurtamaan pelkästään opetustehtävissä (teaching-only contracts) ja edelliset laukkaavat rahoitusmarkkinoilla kilpaillen siitä, kuka onnistuu tuomaan eniten palkintoja taloon. Siis hevosia molemmat. Yhden tapaustutkimuksen perusteella he myös valottivat seniorin ja juniorin tunteiden eroa tilanteessa, jossa rahoitushaku ei tuottanut myönteistä tulosta. Seniori vaipui epätoivoon: minulla ei ole oikeutta olla täällä, en pysty toimimaan kunnon tutkijan tavoin, olen epäonnistuja. Juniori otti tilanteen rennommin, sillä hän ei vielä ollut syvästi kiinnittynyt akateemiseen uraan – rahan puute harmitti, mutta oma identiteetti ei ollut uhattuna.
Konferenssin yleinen sanoma oli yhteisöllisyyden tärkeys mielekkyyden kokemuksen ehtona. Yltiöindividualismin sijasta akateeminen työ ja tutkijuus ovat monin kerroksin sosiaalisia ilmiöitä. Senkaltaiset arkiset käytännöt kuin mentorointi, riskien kollektiivinen jakaminen sekä toisten tunnistaminen ja kunnioitus luovat mielekkyyttä myös nykyisessä, usein mielettömässä yliopistoympäristössä. Ronald Barnett, konferenssin yksi pääpuhuja, oli toiveikas ja uskoi, että pienillä mutta toistuvilla teoilla on viime kädessä merkitystä myös vallitsevien valtarakenteiden kyseenalaistamisessa ja purkamisessa. Hän kiteytti esityksensä kehotukseen: Hymyilkää tosillenne, kun tapaatte!
Ei yksi hymy maailmaa muuta, mutta siitä voi hyvin aloittaa.
Kirjoittanut: Oili-Helena Ylijoki
Kuva: Hybrid / Unsplash