Hankkeessamme akateemisia affekteja tarkastellaan suhteessa tutkimusstrategioihin. Sarah Ahmedia mukaellen näemme affektit aktiivisina toimijoina: tunteet ja/tai affektit eivät vain ole vaan ne vaikuttavat elämiimme ja toimintaamme. Ei siis ole yhdentekevää, mitä tiedeyhteisö ja sen yksittäiset jäsenet tuntevat, sillä se kaikki vaikuttaa paljon isompaan yhteiskuntaa ohjailevaan kysymykseen: siihen, mitä ja millaista tiedettä tehdään. Reilun kahden vuoden kuluttua voimme siis hankkeessamme kertoa, mitä ja miten tiedeyhteisössä tunnetaan ja minkälaisessa yhteydessä nämä tunteet ovat suhteessa tärkeäksi ja oikeaksi ymmärrettyyn tietoon ja tieteeseen.
Mutta tämä siis vasta hankkeen päättyessä. Nyt on hyvä aloittaa omakohtaisista affekteista; tuntemuksista, jotka osaltaan ovat johtaneet siihen, että olen halunnut olla mukana niihin keskittyvässä hankkeessa. Sosiaalinen media suosii listauksia. Tässä oma #akateemisetaffektit-listani top5:
1. Eteenpäin kantava onni: Ensimmäinen muistikuvani akateemisesta affektista on onnen tunne postin tuomasta kirjekuoresta. Pääsy opiskelemaan yliopistoon toi helpotuksen muutaman välivuoden jälkeen. Tunsin olevani itselleni oikeassa paikassa, vaikka kokemus tiedeyhteisön jäsenyydestä olikin hidas prosessi. Vastaavia onnen hetkiä – suurempia ja pienempiä – on ollut myöhemminkin: uuden julkaisun valmistuminen, ystävien kanssa ”dosenttijuoman” nauttiminen, onnistunut tutkimus- tai opetuskokeilu, yhdessä tekeminen…
2. Lamaannuttava katkeruus: Katkeruus ei ole kaunis eikä ylevä tunne. Se saa itsensä tuntemaan muiden rinnalla pieneltä, lamaannuttaa ja kangistaa. Ei siis ole helppo myöntää, ettei tämäkään tunne ole akateemisten affektieni joukossa vieras. Olen kokenut kokeneeni vääryyttä – ehkä olen, ehkä en. Joka tapauksessa akateeminen maailma pystyy vaatimaan enemmän kuin mihin pystyn, se pystyy nöyryyttämään ja häpäisemään. Viis siitä, että muiden silmissä saatan olla akateemisen maailman etuoikeutettuja. Tämä etuoikeus on ulkopäin määritelty fakta, ei tunne.
3. Puristava pelko: Edustan yliopistossani pientä tieteenalaa, kansatiedettä – tai etnologiaa, jos haluan olla nykyaikaisempi. Meitä on vähän ja monien muiden pienten tieteenalojen kanssa pelkäämme olemassaolomme puolesta. Mikä on vastuuni tieteenalani edustajana, kun en ole pystynyt innostamaan enemmän opiskelijoita alan pariin? Mihin minusta pitäisi olla enemmän, jotta se, mitä teemme, koettaisiin edelleen yhteiskunnallisesti tärkeäksi?
4. Ryhdistävä ylpeys: Tämä on eteenpäin kantavan onnen kaveri, joka syntyy pienistä arjen teoista. Kiitos opiskelijalta; tunne siitä, että on voinut auttaa mutkikkaan kohdan yli; ymmärrys siitä, että kokemus onkin oikeasti tuonut näkemystä.
5. Vapauttava jännitys: Jään ”tutkimusvapaalle”. Vapaus tarkoittaa opetusvelvollisuuden ja hallinnoinnin vähenemistä. Ja kuitenkin pidän opettamisesta ja sen kehittämisestä, jota hallinnointi kohdallani on. Mahdollisuus keskittyä uuteen asiaan on kuitenkin vapauttavaa. Entä mitä tapahtuu tämän vapauden jälkeen? Palaanko vanhaan etuoikeutettuun paikkaani vai onko aika johonkin aivan muuhun?
Arjessa nämä affektit limittyvät toisiinsa painottuen eri tavoin eri päivinä. Tiedeyhteisössämme, joka sosiaalisen median välitykselle laajenee aina vain suuremmaksi ja moninaisemmaksi, myös affektien ja niiden toimijuuksien määrä lisääntyy. Ne muodostuvat henkilökohtaisista kokemuksista jaetuksi ymmärrykseksi, mikäli pystymme kertomaan kokemuksistamme ja myös kuulemaan toisiamme. Tällöin toivottavasti affektien toimijuus on myös osa yhteisön toimijuutta: väline vaikuttaa yhteisössämme itse haluamaamme suuntaan.
Minkä akateemisen affektin sinä haluaisit jakaa?
Kirjoittaja: Pia Olsson (Helsingin yliopisto)
Kuva: Ilyuza Mingazova / Unsplash