On huomattava, että työn automatisointi robotiikan avulla ei ole ilmiönä uusi; jo vuosikymmeniä sitten automatisoitiin tuotannon työprosesseja, joskin silloin robottien toimintakyky oli usein rajoittunut yksittäisten, esimerkiksi nopeutta vaativien työtehtävien suorittamiseen (Cascio & Montealegre, 2016). Nykyisin robotit voivat viitata paitsi konkreettisiin teollisuusrobotteihin myös esimerkiksi erilaisiin palvelu- tai hoivarobotteihin sekä ohjelmistorobotteihin (Alasoini, 2019), joista viimeksi mainittuja hyödynnetään esimerkiksi taloushallinnon työssä. Kuvaavaa on, että robotit työskentelevät usein yhteistyössä työntekijöiden kanssa suorittaen roboteille kuuluvia työtehtäviä itsenäisesti, jolloin kyse on ihmisen ja koneen välisestä yhteistyöstä (Davenport & Kiry, 2015). Lisäksi robotit ovat tulleet yhä useammin osaksi sellaisia töitä, joita niiden ei ajateltu olevan mahdollista tekevän. Tässä yhteydessä voidaan puhua robottien inhimillistymisestä, joka Alasoinin (2015) mukaan ”perustuu koneiden ja laitteiden älykkyyden ja ympäristön tunnistamiskyvyn paranemiseen sekä niiden keskinäisen liitettävyyden lisääntymiseen”.
Viimeaikaisen kehityksen valossa ei ole yllättävää, että robotiikka kiteytyy usein kysymyksiin tuottavuuden kasvusta sekä ihmistyövoiman tarpeesta tulevaisuudessa (Frey & Osborne, 2017). Samalla vähemmälle huomiolle on jäänyt robottien tarkastelu organisaatioiden ja työntekijöiden työn tekemisen arjessa. Tämä näkökulma on kuitenkin olennainen, sillä vaikka makrotasolla käydyt keskustelut robotiikan vaikutuksista ovat olennaisia, työntekijöiden arkeen vaikuttavat muutokset tapahtuvat heidän välittömässä työympäristössään. Toisin sanoen organisaation käytännöt vaikuttavat siihen, miten teknologiaa otetaan käyttöön ja mitä työtehtäviä automatisoidaan. Työvaiheiden automatisointi voi siksi johtaa organisaatioissa hyvin erilaiseen käyttöön riippuen strategisista valinnoista. Lisäksi viimeaikaiset tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että teknologian omaksuminen on riippuivaista työpaikan sosiaalisista käytännöistä ja vuorovaikutuksesta, jossa lopulta määritellään se, miten työntekijät työssään teknologiaa käyttävät ja hyödyntävät (Viktorelius ym. 2021).
Organisaatioissa joudutaan siis pohtimaan sitä, miten robotiikka saadaan jouhevasti osaksi työprosesseja siten, että varmistetaan työn sujuvuus. Toisekseen keskeinen kysymys – huolimatta siitä, että se saattaa näyttää ongelmattomalta – on se, miten varmistetaan työntekijöiden ja robottien tavoitteiden yhteensopivuus. On todettu, että robotit hyväksytään osaksi työtä helpommin silloin, kun sen tavoitteet eivät ole ristiriidassa työntekijän tavoitteiden tai arvojen kanssa. Voitaisiin esimerkiksi ajatella tilannetta, jossa robotin tehtävänä on suorittaa työ mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti, kun taas työntekijän työtä ohjaavana arvona on asiakkaan kohtaaminen ja läsnäolo. Kolmanneksi mahdollisesti robotisoinnin myötä tapahtuvat työnkuvan tai -tehtävien muutokset edellyttävät uusien taitojen oppimista ja osaamisen ylläpitämistä. Tällöin riittävä koulutus ja työssä oppimisen mahdollisuuksien lisääminen vaativat panostusta. Esimerkiksi hoivarobotteja koskevassa tutkimuksessa tuli esille, että mitä korkeampi työntekijöiden luottamus oli omiin kykyihin käyttää robotteja, sitä valmiimpia he olivat hyväksymään robotteja työhönsä (Latikka ym., 2019).
Sanna Nuutinen, 4.3.2021