Kirjoittanut Isa Välimäki
Yann Martelin romaani Life of Pi (2001) hyödyntää tietoisesti useita kirjallisuuden lajeja, joista yhtenä ilmeisimpänä voi pitää Daniel Defoen romaanin Robinson Crusoe (1719) mukaan nimensä saanutta robinsonadia. Robinsonadilla viitataan Defoen romaanin innoittamiin kertomuksiin, joissa yksilö joutuu syrjään kulttuurista, useimmiten ajautumalla tuntemattomalle saarelle haaksirikon seurauksena. Perinteinen robinsonadi kolonialistista ideologiaa ja eurooppalaista yksilökehitykseen nojaavaa edistysuskoa ihannoivana lajityyppinä on jo hiipunut, mutta lajin muunnelmien voi nähdä jatkavan eloaan nykykirjallisuudessa etenkin selviytymiskertomusten ja spekulatiivisen fiktion alueilla.
Romaanissa Life of Pi Martel purkaa monin tavoin robinsonadeista tutun asumattoman saaren asetelmaa. Haaksirikkokertomus keskittyy saarelle pelastautumisen sijaan pääosin selviytymistaisteluun merellä. Vaikka saari lopulta löytyy, se ei tarjoa ratkaisua pelastautumiseen ja sillä vierailu muodostaa lopulta vain pienen osan 227 päivän merimatkasta. Haaksirikkoutunut Pi ei löydäkään valtameren keskeltä luonnontilaista saarta, joka ottaisi ihmisen vastaan ja antaisi ihmisyksilön lähteä rakentamaan näkemyksensä mukaista elämäntapaa. Sen sijaan saaren biologinen luonnontila kääntyy Pitä vastaan.
Pille käy pian ilmi, että meren keskeltä löytynyt lumoavan kaunis saari on lihansyöjäkasvien ja valtavan mangustilauman asuttama, eikä yksittäiselle ihmiselle löydy siellä sijaa sopeutua. Saari ei siten ole sananmukaisesti asumaton, vaan se tunnustetaan teoksessa muunlajisen luonnon jo asuttamaksi. Saari onnistuu rajoittamaan aktiivisesti ihmisyksilön toimintamahdollisuuksia, eikä alistu perinteisen robinsonadin siirtokuntajärjestyksen rakentamisen estradiksi. Kun Pi löytää ihmisen hampaan lihansyöjäkasvista, päätös matkan jatkamisesta kypsyy nopeasti: ”I preferred to set off and perish in search of my own kind than to live a lonely half-life of physical comfort and spiritual death on this murderous island” (LoP, 282–283). Kanssamatkaajan, bengalintiikeri Richard Parkerin, selviytymistarinan ei anneta myöskään päättyä saarelle, vaan yhteinen merimatka päättyy vasta myöhemmin mantereelle rantautumiseen.
Länsimaista edistysuskoa ilmentävä tuntemattoman aution saaren trooppi ei toimikaan Pin pelastukseksi, vaan matkan on jatkuttava kohti jotain muuta. Saari tarjoaa kuitenkin nääntyneille matkaajille sen verran suojaa, juomavettä ja ravintoa, että hengenvaarallisen merenkulun jatkuminen mahdollistuu resurssien täydentymisen myötä. Saaren annosteleva apu ja ystävällisyys vierailijoita kohtaan ja toisaalta suljetun ekosysteemin hyökkäävät suojautumismekanismit tunkeilijoita kohtaan purkavat robinsonadin tyypillistä konventiota kurittomasta luonnosta, jonka ihmisyksilö onnistuu kekseliäisyydellään valjastamaan sivilisaation hyötykäyttöön.
Life of Pi ei siten käännä perinteisen robinsonadin asetelmaa varsinaisesti päälaelleenkaan, kuten monet robinsonadien tuoreemmat muunnelmat. Esimerkiksi William Goldingin teosta The Lord of the Flies (1954) voi pitää modernina kriittisenä robinsonadina, jossa autiolle saarelle haaksirikkoutuneen brittiläisen poikajoukon toiminta osoittaa lajityypin länsimaisen sivilisaatio-optimismin harhaksi. Pin ja Richard Parkerin matka jatkuu saarelta eteenpäin nimenomaisesti yksilön kehityksen ja henkisen kasvun jatkuvuuden vuoksi, kohti olemassa olevaa sivilisaatiota, tunnustaen samalla ihmiskeskeisyyden ongelmat muunlajiselle luonnolle. Luonnon ja kulttuurin dikotomiaa käsitellään teoksessa pikemminkin kriittisen posthumanistisesti, rajoja hämärtäen ja ihmiskeskeisyyttä tutkien.
Lähteet:
Martel, Y. (2018) [2001]. Life of Pi (=LoP). Edinburgh: Canongate Books.