Kirjoittanut Erika Pihl
Tietyn kirjallisuuden lajin ensimmäistä edustajaa on usein vaikea nimetä, koska lajikriteerit eivät aina ole täsmällisiä tai teokset itsessään eivät taivu siististi yksittäisen lajin rajoihin. Joskus nimeäminen on kuitenkin mahdollista, kuten Pyöreän pöydän ritarien seikkailuihin keskittyvän arturiaanisen romanssin tapauksessa. Kyseisen lajin alkupisteenä pidetään ranskalaisen Chrétien de Troyes’n vuoden 1170 paikkeilla laatimaa Erec et Enide -runoelmaa. Kaikkiaan Chrétieniltä on säilynyt viisi aikalaisten suuresti ihailemaa runokertomusta, jotka yhdessä loivat sisällöllisen ja muodollisen mallin sille, miten ja mitä kuningas Arthurin ritareista kirjoitettiin. 1200-luvun alkupuolella voidaan jo puhua vakiintuneesta lajista.
Noin 70 vuotta Erecin jälkeen runoilijamunkki Huon de Méry ilmoitti, että romanssi oli tullut tiensä päähän. ”Tot est dit” – kaikki on sanottu, hän toteaa allegorisessa runoelmassaan Li Tornoiemenz Antecrit. Huonin visiossa eletään lajihistoriallista myöhäissyksyä: menneet mestarit Chrétien ja Raoul de Houdenc, joka myös kirjoitti arturiaanisia romansseja, ovat korjanneet parhaan sadon kauniin kielensä viikatteella, ja muiden osana on kerätä pellolle jääneitä rippeitä. Mitä siis tehdä, kun sydämessä sykkii halu kirjoittaa, mutta tarina-aines on kaluttu loppuun, ja oma työvälinekin – ranskan kieli – on ruosteessa?
Ei Huon aidosti ollut tilanteesta ymmällään. Pikemminkin kyseessä oli konventionaalinen hyvästijättö eiliselle, jota lausuessaan Huon on keskiajan kirjailijoille tyypilliseen tapaan avoimesti nöyrä ja vaivihkaa kopea. Hän harjoittaa eräänlaista kirjallisuushistoriallista laadunvalvontaa, joka tähtää menneen varjeltumiseen uuden löytämisen kautta: kun mestarit ovat poissa, kun saturaatiopiste on saavutettu ja alkaa itsensä toisto, on armollisen kuoliniskun aika. On mentävä eteenpäin ja luotava uusia kertomisen tapoja.
Toisin kuin nykynäkökulmasta helposti ajatellaan, kirjalliseen traditioon nojaaminen ei keskiajalla tarkoittanut orjallista jäljittelyä – jolloin aika käytännössä pysähtyisi –, vaan jatkuvaa muutosta. 1200-luvun runousopissaan Galfridus de Vinosalvo korostaa outouden viehätystä ja tutun uudeksi tekemisen arvoa: kirjailijan on pyrittävä olemaan sekä Seneca että Sidonius, ja samalla ei kumpikaan.
Huon de Méry noudattaa tätä taktiikkaa sekoittamalla lähimenneisyytensä romanssiperinnettä kaukaisempaan latinankieliseen psychomachia-perinteeseen. Prudentiuksen 400-luvulla kirjoittamassa Psychomachia-runoelmassa elollistetut hyveet ja paheet taistelevat kristityn sielusta. Li Tornoiemenz Antecritissä Huon luo ensimmäisen kansankielisen psychomachian laittamalla Arthurin ritarit sotimaan hyveiden rinnalla Antikristuksen joukkoja vastaan. Itsenäisenä lajina psychomachia on sittemmin poistunut keskuudestamme, mutta sen kaikuja voi yhä kuulla romaanikerronnan tajunnankuvauksen tavoissa, esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilöhahmo on jonkin vaikean päätöksen edessä.
Modernissa lajitutkimuksessa korostetaan, että laji ei ole vain luokittelua helpottava käytännön väline, vaan kirjoittamista ja lukemista tietyssä historiallisessa tilanteessa ohjaava malli. Uutuudet eivät ilmaannu tyhjästä eivätkä ne synny tyhjiöön; ne kasvavat edeltävistä muodoista ja suuntautuvat kohti vastaanottajaa. Huonin sadonkorjuun vertauskuviin pukemat jäähyväiset tekevät näkyväksi tämän vanhan ja uuden välisen dialogin satoja vuosia ennen kuin lajitutkimuksesta edes puhuttiin. Esittämällä kirjailijan lukijana Huon myös muistuttaa, että laji on sekä kirjallisuuden tuottamiseen että vastaanottoon kytkeytyvä konsepti. Li Tornoiemenz Antecritin runoilija asettuu harkitusti osaksi historiaa siihen aktiivisesti vaikuttavana muutosvoimana, mutta viitteellisesti myös oman ajallisen rajallisuutensa tiedostaen.