Sinkkonen kuvasi nuoruutta elämänvaiheena, johon liittyy samanaikaisesti kasvua, irrottautumista ja oman identiteetin rakentumista. Turvalliset kiintymyssuhteet tukevat tätä kehitystä, eikä itsenäistyminen edellytä voimakasta kapinaa tai irtiottoa läheisistä. Päinvastoin turvallinen suhde vanhempiin ja muihin tärkeisiin aikuisiin luo pohjaa sille, että nuori voi vähitellen rakentaa omaa paikkaansa maailmassa. Samalla nuoruus on usein ristiriitaista aikaa, jossa tasapainoillaan itsenäisyyden, läheisyyden, muuttuvan kehon ja omien arvojen pohtimisen välillä.
Nuoruus on monella tapaa luopumista ja suremista. Nuori jättää vähitellen taakseen lapsuuttaan, siihen liittyvää huolettomuutta sekä aiempia suhteita vanhempiinsa. Muutokset omassa kehossa ja minäkuvassa voivat tehdä nuoresta hetkellisesti erityisen haavoittuvan.
Puheenvuorossa käsiteltiin myös nuorten tämänhetkisiä hyvinvointihaasteita. Erityisesti sosiaalinen media voi lisätä kuormitusta, kun nuoret altistuvat jatkuvalle vertailulle, jakavat omaa elämäänsä aiempaa avoimemmin ja kantavat huolta asioista, joihin he eivät voi itse vaikuttaa. Sinkkonen tarkasteli myös ahdistuksen monitahoisuutta. Hänen mukaansa ahdistus ei varsinaisesti ole tunne vaan psykofyysinen reaktio, jonka taustalla oleva syy jää usein piiloon. Ahdistuksen fysiologia on pelon fysiologiaa. Keho reagoi ikään kuin vaaran uhatessa, vaikka uhkaa ei aina pystytä tunnistamaan tai nimeämään. Ahdistus voi liittyä ajankohtaisiin kuormitustekijöihin, mutta voimakkaan ahdistuksen taustalla voi olla myös aiempien kokemusten aktivoituminen. Hän muistutti samalla, ettei ahdistusta pidä sekoittaa jännittämiseen, joka kuuluu normaaliin elämään ja kehitykseen.
Ahdistuksen rinnalla Sinkkonen nosti esiin häpeän merkityksen nuoren hyvinvoinnille ja itsetunnolle. Torjutuksi, hylätyksi tai nöyryytetyksi tuleminen voi synnyttää häpeää, joka heikentää käsitystä omasta arvosta. Erityisesti pitkäkestoinen kiusaaminen voi vaikuttaa haitallisesti psyykkiseen kehitykseen. Terveen itsetunnon rakentumisessa keskeistä on kokemus omasta osaamisesta ja selviytymisestä. Nuoresta tulisi tunnistaa ja vahvistaa niitä ominaisuuksia, joissa hän voi kokea pärjäävänsä ja kehittyvänsä.
Digikeittiö-hankkeen näkökulmasta seminaarista jäi erityisesti mieleen muistutus siitä, että jokainen ihminen tulee kohdata ensisijaisesti yksilönä, ei diagnoosinsa kautta. Diagnoosit voivat auttaa ymmärtämään tuen tarpeita, mutta ne eivät koskaan määritä koko ihmistä. Nuorten kanssa työskentelevien ammattilaisten on tärkeää tunnistaa
omia reaktioitaan ja ennakkokäsityksiään sekä säilyttää avoin kiinnostus jokaisen nuoren ainutlaatuisiin vahvuuksiin. Kun kohtaaminen rakentuu aidolle luottamukselle, arvostukselle ja ymmärrykselle, syntyy parhaat edellytykset hyvinvoinnin, osallisuuden ja itsenäistymisen tukemiselle.
Jaana Sahlsten
Lehtori, ETM
Tampereen ammattikorkeakoulu
Liiketalous ja media
