Järjestimme yhdessä Korkeakoulututkimuksen seuran ja Suomen kansatieteilijöiden yhdistys Etnoksen kanssa affektikahvilan Helsingin Tieteiden yössä 12.1.2023. Olemme aiemmin keränneet affektikahvilan avulla aineistoa tutkijoiden kokemuksista ja näkemyksistä. Mielestämme metodi toimi hyvin ja näiden kokemusten innostamina halusimme vielä kerran kutsua osallistujia affektikahvilaan. Nyt emme kuitenkaan olleet aineistoa hankkimassa vaan laajentamassa keskustelijoiden piiriä, avartamassa näkemyksiä ja vähän myös kertomassa tuloksistamme. Ja mikä parasta, kun aiemmin olimme koronan takia kahvitelleet virtuaalisesti, nyt pystyimme tapaamaan kasvokkainen oikean kahvin ja pullan kera.
Meillä oli kolme teemaa: 1. Mitä tiede merkitsee sinulle? 2. Millainen merkitys humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla on yhteiskunnassamme? ja 3. Minkälaisia tunteita tiede ja tutkimus herättää?
Keskustelussa tieteen merkitys nähtiin kahtalaisena. Yhtäältä todettiin, että tieteeseen voi luottaa, tiedettä kunnioitetaan ja juuri yliopistosta kannattaa etsiä tarkkaa ja koeteltua tietoa. Tieteellistä tietoa pidettiin siten erityisessä arvossa ja koettiin ärsyttävänä, kun nykyisin monesti ajatellaan, että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia. Toisaalta painotettiin, ettei tiede saa olla ”ylin jumala” eikä absoluuttisen totuuden saarnaaja, vaan tiedettä pitää voida kritisoida ja kyseenalaistaa. Samalla kaivattiin moniäänisyyttä ja vaadittiin, että tieteen tulee olla avoin uusille lähtökohdille ja poikkeaville näkökulmille. Lisäksi tieteen vapautta pidettiin tärkeänä ja katsottiin, ettei tiedettä saa alistaa poliittiseen ohjaukseen. Näin etenkin siksi, että tieteeseen kuuluu yllätysten mahdollisuus: ”Emme tiedä, mitä emme tiedä”.
Tieteen merkityksestä keskusteltaessa puhuttiin eniten lääketieteestä, mutta myös fysiikasta ja insinööritieteistä. Näin tiede assosioitui vahvasti koviin tieteisiin. Kun siirryimme pohtimaan humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen merkitystä ja tieteen herättämiä tunteita, kahtiajako koviin ja pehmeisiin tieteisiin väritti kauttaaltaan keskustelua. Mainittiin, että insinööritieteiden näkökulmasta humanistiset tieteet eivät edes ole tieteitä, sillä tieteeksi luetaan vain se, mitä voi laskea ja toistaa ja mihin tunteet eivät kuulu. Suomea kuvattiin vahvasti insinöörivetoisena maana, jossa humanistis-yhteiskuntatieteelliset alat eivät näy julkisessa keskustelussa. Kovien ja pehmeiden alojen maailmankuvan katsottiin eroavan niin syvästi, ettei aina edes kotoisassa pöytäkeskustelussa löydy yhteistä kieltä. Ja ihmekös tuo, sanottiin, kun jo koulumaailmassa tehdään ero ”kieli-ihmisten ja matikkaihmisten” välille.
Affektikahvilan osallistujat toimivat pehmeiden alojen vankkumattomina puolustajina. Kun pohdimme, minkälainen yhteiskunta olisi ilman näitä aloja, piirtyi synkkä, ”selkäpiitä karmiva” kuva autoritaarisesta ja teknokraattisesta yhteiskunnasta, joka toimisi pelkästään insinööritieteiden varassa ja jossa elämältä puuttuisi syvempi merkitys. Humanistis-yhteiskuntatieteelliset alat nähtiin näin demokraattisen yhteiskunnan ylläpitäjinä ja kehittäjinä. Lopputulemana oli, että näillä aloilla on elintärkeä merkitys yhteiskunnassa ja siksi niitä ei saa ”ahdistaa yhä pienempään nurkkaan”.
Kirjoittanut: Oili-Helena Ylijoki
Kuva: Nathan Dumlao / Unsplash