Keväällä 2020 me Työelämän tutkimuskeskuksen tutkijat pyysimme kulttuurialalla työskenteleviä kirjoittamaan koronan aiheuttaman poikkeustilan vaikutuksista omiin kokemuksiin, työhön, toimeentuloon, selviytymiseen ja tulevaisuuteen. Yhteistyössä Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kanssa toteutettuun kirjoituskutsuun saimme 34 vastausta, jotka heijastelivat niin huolta, menetettyjä työtilaisuuksia kuin tulevaisuudentoivoa ja kuormittuneimmilla palautumisen mahdollisuuksia. Tulemme kertomaan havainnoista useammassa blogissa.
Kulttuurialalla työskennellään laajasti erilaisissa tehtävissä, työsuhteissa ja -järjestelyissä. Esittävä taide – kuten teatteri, musiikki ja tanssi – ongelmineen on ollut vahvimmin esillä koronapandemian aikana. Kulttuurialaan kuuluvat myös audiovisuaalinen kulttuuri, kirjallisuus, muotoilu ja arkkitehtuuri, visuaaliset taiteet, museot ja kulttuuriperintö sulkematta pois muitakaan muotoja ja erilaisia yhdistelmiä. Alalla työskennellään usein määräaikaisissa työsuhteissa, yrittäjinä, itsensätyöllistäjinä ja freelancereina. Tosiasiallisesti monen työ ja toimeentulo ovat yhdistelmä eri ansaintamuodoista, ja toimeksiantoja tai työsuhteita voi olla useita samanaikaisesti tai peräkkäin. Ja kyllä, kulttuurialalla työskennellään myös vakituisissa työsuhteissa, esimerkiksi kaupunkien kulttuurihallinnossa ja kirjastoissa. Kulttuurialalla työskennellään niin taiteellisissa, teknisissä kuin hallinnollisissakin tehtävissä. Raja taiteen ja ei-taiteen välillä ei ole selvä, varsinkin kun erilaiset roolit voivat toteutua yhdenkin ihmisen kohdalla vaikkapa teatterinjohtajana. Kokemus koronapandemian vaikutuksista ei siis ole yhtenäinen, vaan erilaisten taustatekijöiden muovaama.
Työn tekemisen supistumista ja muuttumista. Kun esiintymiseen ja ihmisten fyysiseen kohtaamiseen perustuva työ kulttuurialalla siirtyi monen osalta keväällä 2020 ainakin syksyyn, kalenteri saattoi tyhjetä ensi kertaa pitkään aikaan. Piti miettiä uudelleen, mitä voisi tehdä ja viedä eteenpäin etäjärjestelyin ja perheellisten kohdalla hoivaa ja työtä yhdistellen. Apurahalla toimivat joutuivat muuttamaan suunnitelmiaan ja odotuksiaan siitä, mitä olisi mahdollista tehdä. Kuvataiteilijakaan ei säästynyt koronan kielteisiltä vaikutuksilta työhönsä, kun sovitut näyttelyt, joissa työn tulokset olisivat päässeet esiin, peruuntuivat tai siirtyivät, tai taiteen tekemiseen liittyvää taustatyötä, ihmisten ja erilaisten tilojen kohtaamista, joutui supistamaan tai keskeyttämään. Omaa tai yhteisön taidetta tuotiin yleisölle striimattuina esityksinä, virtuaaligallerioina ja etäpajoina.
Ansiosidonnainen päiväraha on onni onnettomuudessa. Kulttuurialan ansaintalogiikan moninaisuutta kuvaa hyvin se, että osa kirjoittajista kertoi olevansa kiitollisia ansiosidonnaisesta päivärahastaan tai pienestä eläkkeestään tai siitä, että keikkasaatavia oli tulossa takautuvasti. Oltiin tietoisia siitä, että pienenkään elannon saaminen ei ole itsestäänselvyys. Erilaisia ansaintamuotoja yhdistelevät pelkäsivät putoavansa tukimahdollisuuksien väliin niin ettei ole oikein kelpoinen saamaan työttömyyskorvausta, yritystukea tai myös ei-taiteellista työtä tekevänä apurahaa. Vakituisessa työsuhteessa olevat kokivat lomautuksia ja siirtymiä muihin tehtäviin, mutta pitivät asemaansa esittävään taiteeseen nähden usein hyvänä. Monelle työn epävarmuus oli ollut jatkuvaa jo ennen pandemiaa; kulkutauti toi siihen vain uuden kerroksen.
Keväällä ja kesällä 2020 kulttuurialalla katsottiin tulevaisuuteen varovaisesti mutta paikoitellen toiveikkaastikin. Keikkoihin ja lyhyihin toimeksiantoihin perustuvaan kulttuurialan työhön liittyy pakkotahtisuutta: työtä on tehtävä silloin, kun sitä on saatavilla, taottava, kun rauta on kuuma. Poikkeustilan aiheuttama pakkopysähdys saattoi olla ensimmäinen tilaisuus vuosiin pitää taukoa, huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja palautua vuosien myötä kertyneestä stressistä. Taiteilijat kokivat, että taide elää, muodossa tai toisessa, eikä tule häviämään. Toivottiin, että koettu puute kulttuurista näkyisi yleisöryntäyksinä ja kulttuurialan buumina sitten, kun esityksiä ja näyttelyitä päästäisiin taas toteuttamaan. Raskasta oli paitsi jatkuvasti lisääntyvä epävarmuus toimeentulosta myös jatkuva odottaminen ja pelko siitä, että tehty työ, kuten esitysten valmistelu, valuu lopullisesti hukkaan.
Miltä tilanne näyttää nyt? Kerro sinä meille. Haluatko kertoa kokemuksistasi ja/ tai haluatko vaikuttaa alalla pärjäämiseen? Mitä kulttuurialan työstä, sen mahdollisuuksista ja tulevaisuudesta ajatellaan nyt, vuosi pandemian vaikutusten osuttua Suomeen? Minkä varassa tulevaisuuttasi suunnittelet, jos toimit kulttuurialalla? Onko alanvaihto käynyt mielessä tai onko se jo tavalla tai toisella toteutumassa? Mitä sinusta täytyisi nyt tapahtua, että alallasi ja tekemiselläsi voisi olla jatkuvuutta ja että kestäisit tämän ajan yli? Miten yksilöt, yhteisöt ja organisaatiot selviytyvät ja rakentavat tulevaisuutta kulkutaudin siirtäessä tapahtumia ja työtilaisuuksia yhä kauemmaksi tulevaisuuteen, jonka epävarmuus on korostunut poikkeuksellisella tavalla? Onko poikkeusaika nostanut esiin eriarvoista kohtelua tai syrjintää kulttuurialan sisällä?
Keräämme haastatteluaineistoa eri asemissa olevilta toimijoilta, jotka ovat valmiita jakamaan kokemuksiaan. Lisäksi kutsumme kiinnostuneita esittämään ideoita kulttuurialan työpajoiksi, joissa nostetaan esiin tarpeita ja kehitetään yhdessä omiin kokemuksiin ja näkemyksiin perustuen kriisiajasta selviytymisen käytäntöjä ja verkostoja. Oletko kiinnostunut jommastakummasta tai molemmista? Haluaisitko olla mukana muilla yhteisöllisillä foorumeilla?
Ota yhteyttä hankkeemme tutkimusavustajaan
Emmi Siirtolaan ( emmi.siirtola@tuni.fi ).