Huhtikuussa suomalaisten kulutus ylitti laskennallisesti maapallon biokapasiteetin, eli kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset, tarvittaisiin 3,8 maapalloa. Globaalilla tasolla tarvitaan lähes kaksi maapalloa nykyisen elämäntavan ylläpitämiseksi. Elämme ilmastonmuutoksen aikaa. Ilmastokriisi on osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä, epäoikeudenmukaisesta ja elämänehtoja tuhoavasta maailmanjärjestyksestä. Jotta elämä maapallolla jatkuisi, on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi. Kirjani Kasvatus ekokriisin aikakaudella (2019) keskeinen ajatus on, että myös kasvatusajattelua on uudistettava, jotta tulevien sukupolvien elämä olisi ihmisarvoista, ja maapallo olisi elinkelpoinen eläimille ja kasveille. Kasvatus ja toivo kuuluvat yhteen. Jos ekokriisi on tosiasia, miten toimia kasvattajana, ja miten löytää perusteita lasten, nuorten ja tulevien sukupolvien toiveikkaalle tulevaisuudelle? On kysyttävä, millaisia ihmisiä me kasvatamme, millaiseen maailmaan, millä edellytyksillä?
Ekokriisistä huolimatta kasvatuksen tärkein tehtävä on muuttumaton kaikkina aikoina: kasvatuksen täytyy kokemuksellisesti välittää oikeudenmukaisuuden, rakkauden ja elämän kunnioituksen arvoja ja periaatteita. Varttuvan ihmisen vakaumus elämän arvosta ja olemassaolon tarkoituksesta voi syntyä vain siitä kokemuksesta, että hänet on tunnustettu; että hänen oma olemassaolonsa on arvokasta. Juuri tämän kokemuksen virittäminen on kasvatuksen tärkein tehtävä. Vain oman olemassaolonsa arvokkaana kokeva voi arvostaa myös muita ja kokea vastuuta maailman tilasta. Ihmisessä olevien mahdollisuuksien esille tuleminen ja kukoistukseen saattaminen eivät tapahdu luonnon voimasta, vaan tarvitaan kasvatusta. (Värri 2019.) Olennaisinta yksilön mahdollisuuksien toteutumiselle on yksilön kokema tunnustus omalle olemassaololleen. Yksilön identiteetti kehittyy toisten antaman tunnustuksen myötä. Siten tunnustus on kasvatuksellisesti merkityksellistä: tunnustussuhde on luottamuksen, itsetunnon ja tasapainoisen kehityksen edellytys. (Ks. Honneth 1995; Purjo 2010; Huttunen 1999; 2012; Laitinen 2009, 44, 151, 156.)
Kasvatus on aina myös sosialisaatiota, lapsen ja nuoren yhteiskunnallistamista vallitsevaan järjestykseen, ja sosialisaatio on aina normalisaatiota, pyrkimystä vakuuttaa, vakiinnuttaa ja juurruttaa vallitsevat ideologiat, ideaalit, normit, periaatteet, tavat ja toimintakäytännöt subjektien sisäistämiksi itsestäänselvyyksiksi. Tästä seuraa sosialisaation kannalta dramaattinen ongelma johtopäätöksineen: vaikka meillä on tietoa tuhoisasta elämänmuodostamme, miksi ratkaisevaa muutosta ei ole tapahtunut? Jos sosialisaatio on vallitsevan normalisaatiota, silloin se on uudelleen tuottamassa ja ylläpitämässä sitoumuksia ja uskomuksia, jotka ovat osa ekokriisin ongelmaa.
Millainen on perustaltaan se maailmankuva, joka ylläpitää ekologisesti kestämätöntä elämänmuotoamme? Meillä on riittävästi tietoa tuhoavasta suhteestamme luontoon, mutta sillä ei ole ollut ratkaisevaa vaikutusta kollektiiviseen käyttäytymiseemme. Tilanteemme pakottaa ottamaan vakavasti saksalaisen filosofin Martin Heideggerin (1995) väitteen länsimaisesta elämästä tekniikan läpäisemänä. Heidegger ei puhu tekniikasta sanan tavanomaisessa merkityksessä vaan viittaa laajemmin koko olemiseemme, joka tapahtuu tekniikan ”kehikossa” ja sen tuottamassa teknologisessa ajattelussa. Teknologia ei heideggerilaisessa mielessä tarkoita laitteita, koneita ja välineitä konkreettisessa mielessä, vaan se on kaiken olevan omaan puitteeseensa asettava maailmankuva. Teknologisessa ajattelussa maailma pelkistetään hallittaviksi, hyödyllisiksi resursseiksi. Suhteemme olemiseen on laskeva, laskelmoiva, kalkyloiva. Koski on varanto, joka voi tuottaa niin ja niin monta megawattia sähköä. Metsä on varanto, joka voi tuottaa niin ja niin monta tonnia puutavaraa. Koululainen on mahdollisuus korkeasti koulutettuun inhimilliseen pääomaan, joka tuo kilpailukyvyn parantumisen myötä moninkertaisesti takaisin hänen koulutukseensa käytetyt rahat.
Riskeistä huolimatta teknologinen ajattelu pitää tyypillisesti kiinni optimistisesta uskosta tulevaisuuden teknologiaan, joka ratkaisee ongelmamme. Turvautuessamme tekniikkauskoon aiheutamme kuitenkin aina uusia, ennakoimattomia ongelmia, joiden ratkaisuksi esitetään jälleen vallitsevan logiikan jatkamista talouskasvun ja teknologian keinoin. Voidaankin ajatella, että kulttuurimme on umpikujassa etsiessään teknisin välinein ulospääsyä ongelmien kehästä, joka on tekniikan itsensä ja sen perustana olevan ajattelun tulosta (Heidegger 1995; ks. myös Horkheimer & Adorno 1991; Horkheimer 2008). Teknologinen maailmankuva sitoo ihmiskunnan lähes predestinoidulla tavalla vaihtoehdottomaan päämääräajatteluun, jossa tulevaisuus on hallittavissa teknologialla. Tätä vaihtoehdottomuutta kutsun onkalometafysiikaksi.
Elämänmuotomme perustuu ”onkalometafysiikkaan”, joka on ajattelussani sekä metafora että elämänmuotomme perusteita kuvaava filosofinen käsite. Viittaan onkalometafysiikalla kulttuurissamme vallitsevan teknologisen maailmankuvan perususkomuksiin ja –sitoumuksiin sekä sivilisaatiomme aiheuttamiin kriiseihin ja ongelmiin, jotka pyrimme torjumaan tai etäännyttämään arkitietoisuudestamme. Esimerkiksi energiantuotannosta seuraava ylimäärä, ydinjäte, normalisoidaan osaksi järkiperäistä, teknologialla hallittavaa prosessia; se haudataan, kätketään ja etäännytetään, jotta voimme jatkaa edistyksen tiellä. Onkalometafysiikka on siis negatiivisesti latautunut käsite, joka kuvaa mielestäni osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte haudataan kallioperään vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa teknologista maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa ja ylipäänsä uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansiosta. ”Onkalometafysiikkaan” tuudittautuminen sallii meidän jatkaa luontosuhdetta, jota luonnehtii ihmiskeskeinen omistusoikeus sekä ongelmien siirtäminen tuleville sukupolville. (Värri 2019.)
Tuote- ja kulutusmaailma kasvatuksen viettelevänä haastajana
Vaikka meillä on riittävästi tietoa tuhoisasta maailmasuhteestamme, jatkamme kuin mikään ei liikuttaisi meitä. Siksi, ymmärtääksemme itseämme, on mentävä tietämisen taakse, kohti tiedostamatonta. On mentävä ihmismielen psykodynaamiselle tasolle, sisäisiin haluihin ja yllykkeisiin, ja kysyttävä, miten sosialisaatio yhteisöllisin vaatimuksin vaikuttaa niihin. Tämän sosialisaation psykodynaamisen tason tiedostaminen ja analysoiminen ovat välttämättömiä, jotta ymmärtäisimme, millä tavoin ihmisen tiedostamatonta haluolemusta sosiaalistetaan vallitsevan kollektiivisen maailmankuvan uskomuksiin ja kulutusyhteiskunnan osaksi, sen itsestään selväksi liikevoimaksi. Tämä oli kirjassani olennaista, mutta lyhyessä puheenvuorossani en mene tämän pidemmälle halun problematiikkaan.
Yksilöiden herääminen ekologiseen tietoisuuteen, kestävämpiin kulutusvalintoihin ja itsekasvatukseen ovat tärkeitä, mutta vain isommalla joukolla, kollektiivisella toiminnalla, voimme vaatia muutoksia talouteen ja politiikkaan. Muutoksen ehtona on umpikujaan ajautuneen elämänmuotomme systeeminen ymmärtäminen, ja ”ison kuvan” ymmärtämisen ehtona on elämänmuotomme toisiinsa kietoutuneiden tasojen tiedostaminen. Kasvatus voi olla hyvää kasvatusta ilman ”isoa kuvaakin”, ensisijaisena tavoitteena nuoren kasvun tukeminen itsessään, ilman esimerkiksi vahvaa ekologista tietoisuutta; sellaisena se voi olla yhtä lailla ekokasvatuksen tavoitteita ja nuoren kasvua edistävää; esim. seikkailukasvatuksessa ymmärretään nuoren ruumiillis-aistimellisen kokemuksen yhteys myötätunnon, osallisuuden kokemuksen ja toimintakyvyn kehittymiseen. Tämä sinänsä riittää hyvälle kasvatukselle.
Huonoimmillaan, ”ison kuvan” puuttuessa, toistamme ja vahvistamme kasvatusyhteisöissä kulutuskapitalismiin sopeutumista. Sosiaaliset mediat, pelillisyys ja kaupallisuuden läpäisemä, läpituotteistettu kulutustodellisuus on se maailma, johon lapset syntyvät, ja jossa nuoret elävät. Se on meidän aikuisten luoma maailma. Saksalaisen filosofin ja kulttuurikriitikon Günther Andersin maailmantulkintoihin nojaten kasvatusfilosofi Olli-Jukka Jokisaari toteaa, että myöhäismoderni aikakausi perustuu tuotemaailman ontologiaan. Itse asiassa tuotemaailmasta on tullut ensisijainen maailma, joka määrittää kaiken muun arvon ja merkityksen. Andersin mukaan taloudellis-tekninen prosessi määrittää, mitä pidetään tärkeänä ja mihin pyritään. Kun nousevat pop-idolit saavat julkisuutta, he menevät mainoksiin, kulutuksen mannekiineiksi. Kun blogisti huomataan, hänelle maksetaan blogisivujen tuotesijoittelusta mainosrahaa. Tuotemaailmasta on tullut ihmisen faktista todellisuutta. Siten se määrittää myös kasvatusta, koulutusta ja oppimista myöhäismodernissa ajassa. (Jokisaari 2017, 32–33; 2010.)
Tuote- ja kulutusmaailman, ns. konsumeristisen sosialisaation, psykoseksuaalinen vetovoima on vahva ja lähes vastustamaton. Jokainen meistä on vuorollaan kokenut sen lumovoiman. Esimerkiksi David Bowie´a ei voi kyllin kiittää minun sukupolveni mieskuvan avartumisesta. Populaari- ja mediakulttuuri on aina parhaimmillaan toiminut nuorten identiteettikokeilujen peilinä ja emansipaation ja positiivisen samaistumisen lähteenä. Huonoimmillaan suhteemme tuotemaailmaan osoittaa kasvatusajattelumme heikkoutta. Jos kasvatusajattelu on heikkoa, ei voida ymmärtää, mitä kasvatuksen ja lapsuuden itseisarvolla tarkoitetaan. Tällöin ei myöskään ole keinoja argumentoida kasvatuksellisten arvojen puolesta. Siksi aikuismaailma saattaa vähitellen muuttua sokeaksi ja välinpitämättömäksi esimerkiksi yhä röyhkeämpää lasten kaupallista manipulointia kohtaan. Toisin kuin pedagogiset yhteisöt, kaupalliset toimijat eivät ole kasvatuksen asialla vaan toimivat ensisijaisesti markkinaehtoisina ja hyötyä tavoittelevina ”palveluntarjoajina”. Toisinaan indoktrinointi ja lapsuuden kaupallinen manipulointi ovat erottamaton osa tätä palvelutarjontaa. Räikeimmillään se on pyrkimystä manipuloiden rajata lapsen kasvun ja mielikuvituksen potentiaalit mahdollisimman varhaisen kaupallisen hyödyn kohteeksi. Tätä havainnollistavat kaksi omakohtaista esimerkkiäni.
Muutamia vuosia sitten hämmästelin suuren ja laadukkaana tunnetun tavaratalon lasten vaateosaston mainoskylttiä: 7–14-vuotiaat, Teenagers (teini-ikäiset). Kuka oli, ja millä perusteilla, päättänyt (jopa englannin kielen vastaisesti), että teiniys alkaa jo seitsemän vuoden iässä? Vaatemalleissakin oli nähtävissä pienille tytöille suunnattu seksualisoitu viesti: lopeta leikkiminen, ole jo nainen, lapsuus on ohi. (Värri 2019.) Toinen esimerkkini on tunnetun laivayhtiön risteilyalukselta, pienten lasten leikkiosastolta, joka oli rakennettu mahdollisimman tarkasti muistuttamaan aikuisten baaritilaa tiskeineen ja drinkkivalikoimineen. Interiööri oli sisustettu tutuin kaupallisin brändein. Kaupallistettu leikkihuone esitti pienille lapsille ideologisen kutsun kuluttajiksi; se esitti aikuisten rajaaman hedonistisen ja konsumeristisen tilan (baaritila) yksityiskohtien tarkkuudella jo niin valmiina ja normaalina maailmana, että sen saavuttamiseen riittää pelkkä aikuismaailman imitointi. Siksi ei oikeastaan ole mitään tavoiteltavaa, vaan pelkkä suostuminen mielihyvän kutsuun riittää. Laivayhtiön ”ideologinen kutsu” ilmentää pienoiskoossa sitä, millä tavoin lapsen hedonistista halua ja siihen sisältyviä kasvun mahdollisuuksia pyritään välineellistämään läpikapitalisoituneessa aikuismaailmassa; lapsen ruumiillisuudessa olevia potentiaaleja yritetään sitoa kulutusmaailmaan ja sen valtarakenteisiin. Ennen käytettiin lapsityövoimaa, nyt jo pieniä lapsia manipuloidaan kuluttajiksi. (Värri 2019.)
Mikä on kasvatuksessa tärkeintä?
Kulutusorientoitunut tuotemaailma asettaa kasvatukselle kaikkein kovimman haasteen ekokriisin aikakaudella. Kasvatuksen tärkein tehtävä on ihmisen sivistäminen moraalisubjektiksi. Moraalisubjektin keskeisiä määreitä ovat erityisesti vastuuntunto ja arvotajunta. Arvotajunta puolestaan edellyttää arvojen laatuerojen tunnistamista, mikä on erityisen vaativaa myöhäiskapitalistisessa tuotemaailmassa (Jokisaari 2017), kulutuksen ja ekologisten realiteettien ristipaineessa. Kasvatus kietoutuu oman aikansa vallitseviin käsityksiin, ideologioihin, aatteisiin ja valtasuhteisiin. Siksi kasvatuksen arvonäkökulma kehkeytyy eri aikakausien ja erilaisten yhteiskuntien erityispiirteiden ja vallitsevien ideologisten käsitysten piirissä. Muuttuvista arvotulkinnoista huolimatta kasvatustehtävä alkaa jokaisen syntyvän lapsen kohdalla uudelleen, ja sen perustilanne on annettuna kaikissa yhteisöissä, kaikkina aikoina. Kasvatuksen tehtävänä on luoda toivoa ja luottamusta elämän arvoon ja merkityksellisyyteen. Kasvatuksen päämäärä edellyttää käsitystä siitä, mitä ja millainen ihminen on, mitä pidämme ihmisen kasvussa arvokkaana ja millä perusteilla ja mistä lähteistä tämä arvokas määrittyy. Viime kädessä on kysymys siitä, millainen on arvokas ihmiselämä. Jokainen sukupolvi joutuu ratkaisemaan suhteensa ihmisyyden probleemaan ja siten tulkitsemaan suhdettaan kasvatuksen itseisarvoihin, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Meidän sukupolvellemme arvokkaan ihmiselämän probleema on asetettu maailmanlaajuisten viheliäisten ongelmien aikakaudella.
Ekologisesti kriisiytyneessä maailmantilanteessamme on välttämätöntä arvioida kriittisesti, luontosuhteen näkökulmasta, eri kasvatusyhteisöjen itseymmärrystä, tehtävänmääritystä ja maailmankuvallisia sitoumuksia oman aikamme tärkeimpien haasteiden ja viheliäisimpien ongelmien valossa. Millä tavoin kasvatusyhteisöt ottavat huomioon aikamme ekokriisin ja pyrkivät luomaan valmiuksia vallitsevan tuhoisan elämänmuodon ylittämiseen? Ekologisesti kestämätön elämänmuotomme vaatii muutosta talouden ja politiikan suuntaan ja valmistautumista uudenlaiseen materiaalisen niukkuuden aikaan. Ihmiskeskeisiä sivilisaatioita ja maailmankatsomuksia on nyt tietoisesti suunnattava vastuulliseen luontosuhteeseen, jossa ihmisen oikeudet, velvollisuudet ja vastuut ymmärretään uudella tavalla. Samalla täytyy tinkimättä huolehtia arvokkaan inhimillisen elämän perusteista ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Ihmiskunnan aikuistuminen on sen ymmärtämistä, ettei ole isoa Toista, isoa Takaajaa, turvaamassa jatkuvaa kasvua ja edistystä. Edistyksen myytin hylkääminen ei silti tarkoita, että myös ajatus paremmasta maailmasta pitäisi hylätä. Vallitsevan hyötykeskeisen ja luontoa tuhoavan päämääräajattelun sijaan vain tarvitaan toinen edistyksen ihanne. Uusi edistys edellyttää, että inhimillisen toiminnan lähtökohdat ja päämäärät asetetaan ei-inhimillisen luonnon ehdoilla: päämääränä on elämän ehtojen turvaaminen tuleville sukupolville, eläimille ja kasveille. (Värri 2019.)
Näillä sanoilla toivotan kaikkea hyvää hienolle, tulevaisuuden toivoa luovalle yhteistyöllemme.
Kirjoittaja: Prof. Veli-Matti Värri, Tampereen yliopisto
Lähteet
Heidegger, M. 1995. Martin Heideggerin Spiegel-haastattelu: ”Vain Jumala voi meidät pelastaa.” Suom. Tere Vadén. (Alkuteksti Teoksessa Antwort. Martin Heidegger im Gespräch, Günther Neske,1988.). niin & näin. Filosofinen aikakauslehti 4/95. Suomen Fenomenologinen Instituutti ry. 6-16.
Honneth, A. 1995. The Struggle for Recognition – The Moral and Political Grammar of Social Conflicts. Cambridge: Polity Press.. 1995. Alkuteos (1992) Kampf um Anerkennung. Zur moralischen Grammatik sozialer Konflikte. Frankfurt am Main: Suhrkamp.
Horkheimer, M. 2008. Välineellisen järjen kritiikki (Eclipse of Reason ja The End of Reason, 1947, Zur Kritik der Instrumentellen Vernunft, 1967). Suom.Olli-Pekka Moisio ja Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.
Horkheimer & Adorno 1991. Valistuksen dialektiikka. Suom. Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.
Huttunen, R. 1999. Opettamisen filosofia ja kritiikki. University Printing House. Jyväskylä: Jyväskylä yliopisto.
Huttunen, R. 2012. Hegelians Axel Honneth and Robert Williams on the Development of Human Morality”, Studies in Philosophy and Education, 2012, Volume 31, Number 4, 339-355.
Jokisaari, O-J. 2010. Tapausfilosofinen analyysi myöhäismodernin kasvatuksen metafysiikasta. Kasvatus & Aika 1 (4). 2010. 27-40.
Jokisaari, O-J. 2017. Kasvatus tuotemaailmassa. Günther Anders kasvatusfilosofina. Acta Universitatis Tamperensis 2268. Tampere University Press. Tampere 2017.
Laitinen, A. 2009. Itseään tulkitseva eläin. Charles Taylor ja filosofinen ihmistutkimus. Helsinki: Gaudeamus.
Purjo, T. 2010. Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen. Eksistentiaalinen ihmiskäsitys elämäntaidollis-eettisen nuorisokasvatuksen perustana. Acta Universitatis Tamperensis 1565. Tampere University Press. Tampere 2010.
Värri, V-M. 2019. Kasvatus ekokriisin aikakaudella. 2. painos. Tampere: Vastapaino.