Kuka on asiantuntija?
Asiantuntijuuden rajat eivät ole kaikilla aloilla samanlaisia. Joillakin aloilla asiantuntijana toimiminen edellyttää tiettyä muodollista koulutusta, tutkintoa tai ammatillista pätevyyttä. Esimerkiksi lääkärin tai auktorisoidun tilintarkastajan kaltaisissa professioissa asiantuntijana toimimisen edellytykset on määritelty varsin tarkasti.
Aina asiantuntijuus ei kuitenkaan edellytä muodollista koulutusta. Esimerkiksi liikkeenjohdon konsultointi ei vaadi tiettyä tutkintoa, vaan asiantuntijuus voi rakentua koulutuksen lisäksi tai sijasta kokemuksen ja toiminnan kautta. Erityisesti sosiaali- ja terveysalalla puhutaan kokemusasiantuntijuudesta, jossa asiantuntijuus kumpuaa omakohtaisesta kokemuksesta. LUOVAMBI-hankkeessa tarkastellaan koulutuksen tai ammatillisen toiminnan kautta rakentunutta asiantuntijuutta, joten kokemusasiantuntijuus on rajattu tarkastelun ulkopuolelle.
Asiantuntijuus ei kuitenkaan ole vain yksilön itselleen määrittelemä ominaisuus. Se edellyttää myös muiden tunnustusta: jonkun muun on pidettävä henkilön tietoa ja osaamista riittävän uskottavana ja arvokkaana. Siksi asiantuntijuuden rajat voivat olla epäselviä ja myös kiistanalaisia. Kuka saa esiintyä asiantuntijana, kenen tietoa pidetään asiantuntijatietona – ja millä perusteella?
Millaista työtä asiantuntija tekee?
Asiantuntijatyötä kutsutaan usein myös tietotyöksi tai tietointensiiviseksi työksi. Käytettyä nimitystä olennaisempaa on kuitenkin työn luonne. Asiantuntijatyössä keskeistä on tiedon soveltaminen: työ edellyttää pohdintaa, harkintaa, ongelmanratkaisua ja itsenäistä päätöksentekoa. Valmiita ratkaisuja ei aina ole, vaan asiantuntijan tehtävänä on usein tunnistaa sekä ongelma että sen ratkaisemiseen soveltuvat keinot.
Asiantuntijatyöhön liittyy tyypillisesti vahva autonomia. Asiantuntijalla on usein huomattavasti vapautta päättää, miten ja milloin työnsä tekee (Kallio & Kallio, 2011). Samalla vastuu työn tuloksista ja oman työn organisoinnista jää pitkälti asiantuntijalle itselleen. Työ on harvoin kuitenkaan täysin itsenäistä: sitä tehdään yhteistyössä kollegoiden, asiakkaiden, verkostojen ja muiden asiantuntijoiden kanssa. Kiire, päällekkäiset tehtävät ja jatkuvat keskeytykset ovatkin monelle asiantuntijalle tuttu osa työpäivää (Heilmann, 2022).
Autonomia tekee asiantuntijatyöstä samalla vaikeasti johdettavaa ja mitattavaa. Esihenkilöllä ei välttämättä ole samaa erityisosaamista kuin asiantuntijalla eikä työn laatua tai vaativuutta ole aina helppo arvioida ulkopuolelta. Myöskään käytetty aika tai tuotosten määrä eivät välttämättä kerro työn laadusta tai merkityksestä. Perinteiset suoritusmittarit soveltuvatkin tietointensiiviseen työhön usein huonosti (ks. esim. Kallio ym., 2016).
Tässä piilee asiantuntijatyön johtamisen keskeinen ristiriita. Asiantuntijalta odotetaan itsenäistä harkintaa, luovuutta ja kykyä ratkaista monimutkaisia ongelmia, mutta samalla organisaatiot pyrkivät tekemään hänen työtään näkyväksi, mitattavaksi ja vertailtavaksi. Mittarit eivät kuitenkaan ole neutraaleja: ne voivat myös ohjata sitä, mihin asiantuntija käyttää aikaansa ja mitä hän alkaa pitää työssään tärkeänä.
Tekoäly, digitalisaatio ja hybridityö haastavat näitä käsityksiä entisestään. Kun tekoäly pystyy tuottamaan tekstiä, analysoimaan aineistoja, hakemaan tietoa ja ehdottamaan ratkaisuja, on tarpeen arvioida uudelleen, mikä asiantuntijatyössä todella edellyttää asiantuntijaa. Asiantuntijuuden ydin saattaakin siirtyä tiedon hallinnasta kohti tiedon arviointia, tulkintaa, kriittistä harkintaa ja vastuun kantamista.
Millaisesta organisaatiosta asiantuntijan voi löytää?
Asiantuntijatyö yhdistetään usein niin sanottuihin asiantuntija- tai tietointensiivisiin organisaatioihin. Niille on tyypillistä, että toiminta perustuu vahvasti henkilöstön osaamiseen ja tietoon ja että merkittävä osa organisaation pääomasta on aineetonta. Työssä korostuvat monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen, uuden tiedon luominen ja soveltaminen sekä vuorovaikutus asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kanssa.
Raja asiantuntijaorganisaation ja muun organisaation välillä on kuitenkin kaikkea muuta kuin selvä. Asiantuntijatyötä tehdään yliopistojen, konsulttiyritysten ja muiden ilmeisten asiantuntijaorganisaatioiden lisäksi esimerkiksi teollisuusyrityksissä, julkisissa organisaatioissa ja palvelualoilla. Organisaatio voi siis olla vahvasti riippuvainen asiantuntijoidensa osaamisesta, vaikka suurin osa sen henkilöstöstä ei tekisikään asiantuntijatyötä. Luokittelua olennaisempaa onkin kysyä, missä organisaation tehtävissä tarvitaan asiantuntijuutta ja millaiset edellytykset organisaatio tarjoaa sen käyttämiselle ja kehittämiselle.
Kirjoittajat: Kirsi-Mari Kallio ja Kirsi Kari
Lähteet:
Heilmann, P. (2022). Asiantuntijuuden käsite ja osa-alueet. Hallinnon tutkimus, 41 (4), 278–292. https://doi.org/10.37450/ht.111274
Kallio, T. J. & Kallio, K.-M. (2011). Organisatorinen luovuus – Hypestä kohti luovuuden mahdollistavia organisaatiorakenteita. Liiketaloudellinen Aikakauskirja, 1/2011, 33–64. lta_2011_01_a3.pdf
Kallio, K.-M., Kallio, T. J. & Hyvönen, T. (2016). Ethos at stage: Performance management and academic work in universities. Human Relations, 69 (3), 685–709.