Vuoden 2023 Eurovision laulukilpailu eli suomalaisittain euroviisut järjestettiin Liverpoolissa toukokuun toisella viikolla. Kilpailun ehdoton ennakkosuosikki oli Ruotsia toistamiseen edustanut Loreen ja tämän vahvaan ääneen luottanut ”Tattoo”, mutta kevään aikana suursuosioon ympäri Euroopan nousi myös Suomen Käärijä ennakkoluulottomasti ja hauskasti eri tyylejä yhdistävällä ”Cha Cha Cha” -kappaleellaan.
Euroviisujen finaali kulminoitui lopulta tilanteeseen, jossa pisteensä ensin antavat kansalliset asiantuntijaraadit nostivat Ruotsin merkittävään pistejohtoon. Nähtiinpä sellainenkin kilpailun historiassa poikkeuksellinen tilanne, jossa Liverpool Arenan yleisö kovaäänisesti kannatti Käärijää ja jopa häiritsi juontajien työtä kannustushuudoillaan. Jännittävä ilta päättyi (vedonlyöntitoimistojen näkökulmasta odotetunlaisesti) Loreenin voittoon, vaikka ”Cha Cha Chan” saama yleisöäänipotti (376) oli valtava ja käydyn kilpailun selkeästi suurin.
Poikkeuksellisen äänekäs on ollut myös kilpailun jälkipyykki. Käärijän kakkossijan aiheuttaman pettymyksen siivittämänä eurooppalaiset viisufanit ovat vaatineet oikeutta saada päättää voittajasta suvereenisti, eivätkä vain asiantuntijaeliitin rinnalla. Monet ovatkin nostaneet esiin sen, että vaikka Käärijä olisi saanut yleisöäänten maksimipistemäärän (432), se ei silti olisi riittänyt asiantuntijaraatien Loreenille suoman johdon lyömiseen. Keskustelu sosiaalisen median alustoilla käy kuumana, ja esimerkiksi change.orgissa tehdyllä kansalaisadressilla “Demanding Transparency and Fairness: Remove Jury Votes from Eurovision!” on tätä kirjoitettaessa jo pitkälti yli 51 000 allekirjoitusta. Kansa vaatii siis viisujen demokratisaatiota!
Mutta hetkinen, mitä tekemistä musiikkikilpailulla on demokratian kanssa? Eikö demokratiassa ole kyse siitä, miten päätämme järjestää valtion ja yhteiskunnan toimintaa? Vastaus riippuu siitä, keneltä asiaa kysytään. Politiikantutkimuksen teoreetikot ovat nimittäin vuosikymmenten ajan kiistelleet poliittisen käsitteistön sopivasta käyttöalasta.
Suppeat politiikkakäsitykset näkevät politiikan kuuluvan lähinnä viralliseen poliittiseen järjestelmään (tai Politiikkaan isolla p-kirjaimella) ja kaikkia valtion ihmisiä koskettavaan lainsäädäntöön ja ohjaukseen. Laajat politiikkakäsitykset taas näkevät politiikkaa esiintyvän kaikkialla ihmisten yhteiselossa perhe-elämästä, organisaatioista ja verkostoista lähtien. Kyse on siitä, miten yhteiselosta ja siihen osallistuvien ihmisten toiminnasta voidaan yhdessä kiistellä ja päättää sekä miten yhteiseloa voidaan tämän myötä ohjata ja säännellä autonomisena eli itsemääräävänä yhteisönä.
Politiikan käsitteistön soveltaminen avaa aina jonkinlaisia näkökulmia tarkasteltavaan ilmiöön, vaikka käsitteistön haluaisikin varata vain johonkin määrättyyn asiayhteyteen. Parhaimmillaan toisen asiayhteyden käsitteistö toimii, kun sitä käytetään metaforisesti: se auttaa jäsentämään, arvioimaan ja kuvittelemaan asioita uudesta näkökulmasta.
Euroviisut eivät ole varsinainen poliittinen järjestelmä, eikä viisujen tarkoituksena ole päättää siihen osallistuvien ihmisten elämästä. Sen lisäksi, että euroviisuja ei ole pakko seurata, eikä niiden kehityksestä tarvitse kiinnostua, niiden vaikutus jokapäiväiseen elämään on rajallinen – toisin kuin esimerkiksi lainsäädännön. Euroviisuihin liittyy kuitenkin monia jännitteitä, joita voidaan tehdä näkyviksi ja jäsentää demokratian metaforan avulla. Ja liittyväthän euroviisut suoraan myös valtioihin, koska niitä järjestää valtioita edustava taho, valtiollisten radio- ja televisioyhtiöiden muodostama Euroopan yleisradiounioni.
Tässä kirjoituksessa pohdimme Käärijän kakkossijaan pettymisen aiheuttamaa euroviisujen kritiikkiä demokratiateorian ja demokraattisen kuvittelun näkökulmasta. Samalla käsittelymme osoittaa, miten demokratian ja kuvittelun kaltaisia abstrakteja aiheita voidaan konkretisoida euroviisujen kaltaisen, valtaosalle suomalaisista tutun kulttuuri-ilmiön avulla.
Euroviisut ja demokratian sisäiset uhat
Euroviisut ovat eräänlainen kansanvaltainen musiikkikilpailu. Viisujen voittajat on päätetty eri aikoina eri tavoilla, ja esitysten valintatapa, arvostelukriteerit ja pisteytyksen perusteet ovat muuttuneet lukuisia kertoja. Ensimmäisinä vuosikymmeninä kansalliset edustukselliset raadit päättivät voittajat, eivätkä ne saaneet äänestää omaa maataan. Vuoden 2016 jälkeen voittajat on päätetty kansallisten asiantuntijaraatien ja suoran (joskin maksullisen) ”kansanäänestyksen” välityksellä.
Vuoden 2023 euroviisujen tuloksen kritiikkiä voidaan tulkita luontevasti demokratian sisäisten uhkien ajatuksen kautta. Sisäisellä uhalla tarkoitetaan sitä, että demokraattisen toiminnan seurauksena politiikkaan alkaa vähitellen tulla epädemokraattisia piirteitä tai politiikka liukuu kokonaan pois demokratiasta. Politiikan tutkimuksen nykykeskusteluissa (ja myös tässä käynnissä olevassa hankkeessamme) on korostettu kolmea sisäistä uhkaa:
- Sivustakatsojuudessa kansalaisille joko annetaan tai he itse omaksuvat passiivisen sivustakatsojan roolin. Tällöin demokratia supistuu erilaisten eliittien julkiseksi performanssiksi, jossa tosiasialliset päätökset tehdään suljettujen ovien takana ilman kansalaisosallisuutta.
- Teknokratiassa asioita siirretään demokraattisesti pois politiikan piiristä ja ne delegoidaan asiantuntijoiden tai esimerkiksi markkinoiden tehtäväksi. Tällöin yhteiskuntaa ei enää hallita demokraattisesti ja tosiasiallinen demokratia kaventuu symbolisten kamppailujen kentäksi.
- Populismissa yhden väestöryhmän intressejä, ideologiaa tai päämääriä ajetaan koko kansan nimissä myös tämän etuja ja vaikutusmahdollisuuksia vastaan. Tällöin demokratiasta uhkaa tulla tyrannian kumileimasin.
Laajamittainen tyytymättömyys euroviisujen tulosta kohtaan on tyylipuhdas esimerkki tilanteesta, jossa kansa ei suostu tyytymään sivustakatsojan rooliin. Jos edes poikkeuksellinen äänivyöry ei riitä muuttamaan asiantuntijaraatien näkemystä, niin mitä virkaa äänestämisellä on? Change.orgin adressiin jätetyissä perusteluissa monet toteavatkin, että miksi he käyttäisivät rahojaan äänestämiseen, jos 185 asiantuntijaraatien jäsentä voivat yksinään tehdä päätöksen voittajasta.
Tyytymättömyys voidaan nähdä samalla tavalla myös vastareaktiona teknokratiaa kohtaan. Jos asiantuntijaraadit eivät ymmärrä, mitä kansa heiltä tai euroviisuilta odottaa, niin miksi asiantuntijoille pitäisi ylipäätään antaa valtaa näissä asioissa? Sivustakatsojuuden kokemus ja tyytymättömyys teknokratiaan ovat myös omiaan antamaan kasvualustaa erilaisille (salaliitto)teorioille siitä, miten ja millä perusteilla päätökset suljettujen ovien takana tehdään. Euroviisujen kohdalla tämä on tarkoittanut esimerkiksi laajalle levinneitä epäilyjä siitä, että asiantuntijaraadit halusivat vuoden 2024 viisut Ruotsiin Abban 50-vuotisvoitonjuhlien takia.
Kritiikissä on myös populistisia sävyjä. On epäilemättä niin, että mikäli suuri enemmistö kannattaa jotain asiaa, jonka toteuttamiselle ei ole periaatteellisia esteitä, täytyy demokraattisen järjestelmän mahdollistaa enemmistön tahdon toteutuminen. Populismin vaara piilee kuitenkin siinä, että tahtoa toteutetaan raivaamalla tieltä periaatteelliset esteet.
Euroviisujen asiantuntijaraatien valtaa voidaan perustella varsin monenlaisilla periaatteilla. Alunperin raadit ja niitä koskevat säännöt luotiin estämään esimerkiksi oman tai naapurimaan ehdokkaan suosiminen, toisin sanoen tämänkaltainen populismi. Raatien voidaan myös katsoa tasapainottavan kaupallisia intressejä. Jos yleisö voisi vapaasti päättää voittajista, niin voittajaksi valikoituisi eniten rahaa taaksensa saava edustaja, sillä euroviisuissa äänestäminen on maksullista. Populismin riskit ovat ilmeisiä, kun ääniä voidaan ostaa: tulisiko kansanvallasta vain instrumentti varakkaille?
Toisaalta taas raatien kokoonpanoa tarkasteltaessa on ilmeistä, että ne edustavat erityisesti musiikkiteollisuutta ja kaupallisia radiokanavia, toisin sanoen kaupallisia intressejä. Jos raadit ovat onnistuneet nousemaan asemaan, jossa ne voivat estää yleisön vaikutusvallan, voidaan raadit nähdä teknokraattisena uhkana demokratialle. Tällaisen vaikutusvallan kaventaminen ei ole demokratiaa nakertavaa populismia vaan demokratisaatiota.
Miten viisuja voitaisiin demokratisoida?
Miten euroviisujen kansanvaltaa sitten tulisi lisätä? Erilaiset normatiiviset demokratiateoriat eli hyvän demokratian kriteerejä määrittelevät teoriat voivat tarjota tähän kysymykseen varsin erilaisia vastauksia. Esitämme seuraavaksi muutamia ajatuksia demokratisaatiosta klassisten demokratiateorioiden valossa.
Kehittävän demokratian (developmental democracy) teoriaperinteen kannattajat voisivat argumentoida, että suoran kansanvallan lisääminen ei vahvistaisi viisudemokratiaa. Demokratia nimittäin vaatii sellaisia päätöksenteon rakenteita, jotka edistävät ihmisten kehittymistä tiedostaviksi ja itsemääräämisoikeuttaan vastuullisesti käyttäviksi kansalaisiksi.
Euroviisujen ammattilaisraateja on vuosien varrella ohjeistettu vahvistamaan musiikkiesitysten tuotannollista laatua Euroopassa. Kuuntelijoiden ja katselijoiden sivistäminen voidaan nähdä yhdeksi järjestelyn päämääräksi. Jos euroviisuista tulisi pelkkä kansan huutoäänestys, eivät viisut voisi sivistää kansaa. Siksi valta on pidettävä osittain asiantuntijoiden käsissä. Kehittävän viisudemokratian teorian kannattaja voisikin esittää, että parasta demokratisaatiota olisi asiantuntijaraatien toiminnan läpinäkyvyyden ja tilivelvollisuuden vahvistaminen. Tämän suuntaisesti argumentoivatkin muun muassa change.orgin adressin laatijat, jotka vaativat kilpailuun lisää “läpinäkyvyyttä, tilivelvollisuutta ja reiluutta.”
Myös toisen demokratiateorian haaran edustaja voisi puolustaa asiantuntijaraateja. Suojelevan demokratiateorian (protective democracy) kannattajat näkevät tarpeelliseksi järjestää poliittisen päätöksenteon rakenteet sellaisiksi, että ne suojelevat kansalaisia enemmistön, valtablokkien ja kaikkien mahdollisten ryhmittymien harjoittamalta tyrannialta.
Euroviisujen ammattilaisraatien säilyttämistä onkin usein perusteltu siten, että ilman tällaisia raateja maat äänestäisivät lähinnä vain naapureitaan. Suhteetonta hyötyä saisivat lisäksi Puolan ja Albanian kaltaiset maat, joiden kansalaisia asuu runsaasti jossakin toisessa kilpailuun osallistuvassa maassa. Vastaavasti oman maan edustajan äänestämisen estämistä on perusteltu sillä, että viisuissa ei kisailla kansallistunnosta tai valtioiden paremmuudesta vaan musiikillisesta annista. Suojelevan viisudemokratian kannattaja voisi argumentoida, että asiantuntijoiden valtaa tulisi kasvattaa, eikä suinkaan vähentää demokratisaation edistämiseksi. Oleellista on luoda päätöksentekoon sopiva tekninen järjestely vallan tasapainottamiseksi ja sellaiset arvostelukriteerit, joiden myötä kuka tahansa voisi mahdollisimman tasavertaisesti osallistua kisaan ja menestyä siinä.
(Antiikin) klassisen demokratiateorian kannattaja voisi yhtyä mielipiteeseen arvostelukriteerien tärkeydestä. Mutta hän lisäisi myös, että itse arvostelukriteerit täytyisi luoda kansanvaltaisesti, jotta voitaisiin puhua viisujen demokratisaatiosta. Lisäksi asiantuntijaraatien täytyisi edustaa kansaa eli heidät pitäisi valita vaaleilla tai arvalla. Klassinen viisudemokratia tuskin onnistuisi kovin suurissa maissa, koska kriteereistä pitäisi päättää ja raatien edustajat valita suorilla kansankokouksilla. Klassisen viisudemokratian kannattaja voisikin pitää valtiotasoa ylipäätään aivan liian suurena viisujen arviointiin.
Republikanistisen demokratiateorian kannattaja yhtyisi näkemykseen siitä, että asiantuntijaraatien kriteerit täytyisi laatia ja raatien edustajat valita kansanvaltaisesti. Valintaan ei tosin tarvittaisi kansankokousta, vaan se voitaisiin toteuttaa esimerkiksi jonkinlaisilla vaaleilla. Lisäksi viisurepublikaani voisi peräänkuuluttaa, ettei asiantuntijaraatien toiminta sulje pois tarvetta suoralle kansanäänestykselle. Ihmisten täytyy voida osallistua demokratiaan lukuisilla erilaisilla keinoilla, jotta hänestä voisi kasvaa täysivaltainen kansalainen. Voisipa viisurepublikaani myös argumentoida, että kansalaiset eivät kaipaa musiikkimakunsa holhoavaa kasvatusta vaan todellista vaikutusvaltaa päätöksenteossa. Tämäkin näkökulma korostuu change.orgin adressissa, jossa vaaditaan, että tulosten on oltava linjassa kansan “oikean” mielipiteen kanssa.
Viisurepublikaani olisi nykyjärjestelmän osalta eniten huolissaan äänestämismahdollisuuksista. Äänestäminen vaatii nykymuodossaan rahaa, eikä kaikilla ole siihen mahdollisuutta. Hän suhtautuisi kriittisesti myös järjestelmän asettamiin rajoitteisiin. Jos oman maan edustajan äänestäminen suljetaan pois, niin suljetaanko samalla pois jotain tärkeää vaikutusvallan ja kansalaiseksi kasvamisen suhteen?
Euroviisujen demokratisointi vaatii kuvittelun ymmärtämistä ja harjoittamista
Euroviisut ovat nykymuodossaan eräänlainen valtiollisten televisioyhtiöiden teknokraattisesti hallitsema kauneuskilpailu, jossa äänestäjille on annettu erittäin vaikutusvaltaisen sivustakatsojan rooli. Niin sivustakatsojuus kuin teknokratiakin on vuoden 2023 viisujen yhteydessä kyseenalaistettu. Miten kaikki tämä sitten liittyy tutkimushankkeemme ydinteemaan eli demokratian, kuvittelun ja kertomakirjallisuuden suhteeseen? Esittelemme kolme eri näkökulmaa.
Ensinnäkin vuoden 2023 euroviisujen tapaus osoittaa, miten vaikeaa demokratisaatiota on kuvitella monimutkaisissa järjestelmissä. Millaisella prosessilla voisimme esimerkiksi päästä päättämään asiantuntijaraatien arvostelukriteereistä ja kokoonpanoista demokraattisesti kaikkien mukana olevien maiden satojen miljoonien kansalaisten kesken? Demokraattisen kuvittelun rajat tulevat nyky-yhteiskunnassa nopeasti vastaan, ja nämä rajat piirtyvät esiin myös kertomakirjallisuudessa.
Suora kansanvalta eli asiantuntijaraadeista luopuminen ja voittajien valikointi yleisöäänestyksellä on helppo kuvitella, mutta sen seurauksia viisuille ei niinkään. Euroviisut on vähitellen muodostunut instituutio, jonka päätöksentekoon on aina kuulunut jonkinlainen kitka niin erilaisten musiikkikäsitysten kuin erilaisten politiikkakäsitystenkin välillä. Jos kauneuskilpailusta tulee huutoäänestys, ei kilpailun luonteen muutos saati arvostuksen ja kilpailuun sitoutumisen säilyminen ole selvää. Sama pätee demokratiaan: mitä enemmän asioista päätetään huutoäänestyksillä, sitä epävarmemmaksi kyky toteuttaa kollektiivista itsemääräämisoikeutta muuttuu ja sitä huonommin demokratia pystyy suojelemaan vähemmistöjä mielivallalta.
Toiseksi tapaus osoittaa, etteivät asiantuntijaraatien arvostelukriteerit ole pelkkiä arvosteluperusteita. Ne vaikuttavat myös siihen, millaisia teoksia arvosteltavaksi tuotetaan. Esimerkiksi kriteeri laulun laadun arvioinnista (vocal capacity) ohjaa tuottamaan teoksia laulajalähtöisesti. Arvosteluperusteet ovat synnyttäneet ympärilleen jopa jonkinlaisen teollisuudenalansa. Ruotsalaiset biisinikkarit tuottavat vuodesta toiseen merkittävän osan viisuissa esitettävistä kappaleista, jotka usein muistuttavat toisiaan. Plagiaattisyytökset ovat tavallisia, myös Loreenin voittajakappaleen kohdalla.
Arvostelukriteerien demokratisoinnissa ei siis ole panoksena vain se, ketkä esityksiä arvostelevat ja millä perusteella: panoksena on se, millaista viihdettä ja taidetta koko instituutio tuottaa. Millaisia viisuja kriteerit kanssamme kuvittelevat? Samaa on toki aiheellista kysyä myös poliittisten instituutioidemme suhteen. Millaisin kriteerein esimerkiksi puolueiden vaalilistat rakentuvat ja millainen liikkumatila valituille olemassa olevien rakenteiden puitteissa avautuu? Kertomakirjallisuuden kohdalla erilaisten demokratian kuvittelun puitteiden tutkiminen on samalla tavoin tärkeää.
Kolmanneksi tapaus herättää kysymyksen siitä, mitä meidän on tehtävä, jotta voisimme pelkän protestoinnin lisäksi kyetä kuvittelemaan demokraattisemmat euroviisut. Poliittisessa kuvittelussa nojataan usein utopioihin tai eutopioihin eli hyvän paikan ideoihin. Euroviisujen demokratisointia ajavien äänien onkin hyvä pysähtyä pohtimaan seuraavia kysymyksiä: Millaiset ovat hyvät euroviisut? Millaisilla tavoilla näistä ideaaleista voidaan puhua yhteisöllisesti? Millaisilla arvosteluperusteilla ja muilla keinoilla voimme ottaa konkreettisia askelia näihin suuntiin?
Kertomakirjallisuudella voi olla paljon annettavaa tällaiselle kuvittelulle. Kirjallisuus voi asettaa lukijan voimaantuvan kuvittelijan asemaan. Lisäksi kirjallisuus on erinomainen väline utopistisen ajatuskokeiden tekemiseen – myös euroviisuista itsestään! Yhdysvaltalaisen kirjailijan Catherynne M. Valenten teos Space Opera (2018) esimerkiksi kuvittelee galaktisen tason laulukilpailun, jolla päätetään siitä, ovatko uudet sivilisaatiot galaktiseen yhteisöön liittymisen arvoisia vai onko ne tarpeen tuhota.
Monet demokratian tutkijat muistuttavat, ettei demokratia tapahdu itsestään. Ihmisillä on oltava valmiuksia toimia demokraattisesti kaikilla elämänalueilla, jotta he voisivat toimia samoin myös politiikassa. On opittava näkemään muut ihmiset tasavertaisina, kunnioittamaan erimielisyyksiä, osallistumaan demokraattisiin valtataisteluihin sekä hyväksymään niin yhteisesti sovitut pelisäännöt kuin niiden rajallisuuskin. Kertomakirjallisuudella on näiden valmiuksien tuottamisessa oma osuutensa, mutta niin on myös euroviisujen kaltaisilla kisoilla, erityisesti siksi, että ne voivat tarjota paikan demokraattisen mielikuvituksen ja demokratian käytäntöjen harjoitteluun. Demokratiaa on alituiseen puolustettava, ja myös vallitsevien päätöksentekojärjestelmien kriittinen tarkastelu kuuluu tähän prosessiin.
Euroviisut eivät välttämättä ole demokratian harjoittelemiseen ja kuvittelemiseen yhtään hullumpi areena. Ei tarvii pelätä maailmaa, kun on cha cha cha ja demokraattinen puoli must vallan saa.