11.2.2026
Taiteen poliittisuus ja sen suhde taiteen rahoitukseen
Taiteen poliittisuus -webinaari pureutui taiteen poliittisuuteen ja etiikkaan. Jaana Erkkilä-Hill avasi puheenvuorossaan taiteellisen toiminnan eettisiä periaatteita suhteessa taiteen vapauteen ja taiteilijan vastuuseen. Rita Paqvalén puolestaan tarkasteli taidekentän normeja ja pohti, miten ne määrittelevät sitä, ketä nähdään taiteilijoina, mitä ymmärretään taiteeksi ja kenelle taiteen vapaus kuuluu. Esittelen tässä kirjoituksessa puheenvuorojen keskeisiä sisältöjä ja pohdin lopuksi taiteen poliittisuuden ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden merkitystä taiteen laajeneviin rahoituslähteisiin.
Jaana Erkkilä-Hill korostaa taiteilijan etiikkaa ja vastuuta
Jaana Erkkilä-Hillin puheevuorossa keskiöön nousee taiteen eettinen jännite taiteilijan ilmaisuvapauden ja vastuun välillä. Erkkilä-Hill muistuttaa, että taiteellinen työ ei koskaan tapahdu tyhjiössä: teokset kietoutuvat väistämättä muihin ihmisiin, yhteisöihin ja elolliseen ympäristöön tietoisesti tai huomaamatta. Taide- ja kulttuurialan eettinen ohjeistus, joka on julkaistu eettinentaide-verkkosivustolla, nähdään vastauksena alan kasvaneeseen tarpeeseen tarkastella, miten turvataan yhtä aikaa taiteilijoiden vapaus ja niiden yksilöiden, yhteisöjen ja muunlajisten toimijoiden oikeudet, jotka päätyvät taiteen aiheiksi, materiaaliksi tai osallistujiksi. Erityisesti autoetnografiset ja autofiktiiviset menetelmät nostavat esiin kysymyksen luvasta, yksityisyyden suojasta, vallasta ja perusoikeuksien kunnioittamisesta.
Jaana Erkkilä-Hill konkretisoi eettisiä kysymyksiä Turkka kuolee -näytelmän kautta. Se liikkuu dokumentin ja fiktion rajalla. Teos tuo näkyväksi teatterialan opettajan toimineen Jouko Turkan pedagogisten menetelmien brutaalit vaikutukset opiskelijoihin, mutta samalla se herättää kysymyksiä siitä, kuka saa kertoa kenenkin tarinan ja millä oikeudella. Vaikka Turkka oli julkisuuden henkilö, näytelmä käsittelee kokonaisen tunnistettavan yhteisön kokemuksia, joista osa on edelleen traumaattisia. Erkkilä-Hill pohtii, pyhittääkö taiteellinen tarkoitus keinot, ja onko eettisesti eri asia tehdä taidetta julkisuuden henkilöstä kuin yksityisistä ihmisistä, kun teos rakentuu toisten elämien, muistojen ja haavoittuvuuden varaan.
Erkkilä-Hill käsittelee taiteen vapautta ja vastuutta myös produktioissa, joissa eläimet tai niiden ruumit ovat tavalla tai toistella kanssatoimijoita tai materiaa. Rajaan tämän teeman kuitenkin kirjoitukseni ulkopuolelle käsitelläkseni sitä toisessa yhteydessä.
Lopuksi Erkkilä-Hill puheenvuoro ankkuroituu vahvasti dialogiseen etiikkaan, erityisesti Emmanuel Levinasin ja Martin Buberin ajatuksiin toisen kohtaamisesta sekä Johanna Lecklinin tutkimukseen osallistavan taiteen etiikasta. Lecklin on käsitellyt väitöskirjassaan dokumentaarisuuden ja fiktion suhdetta sekä esitettyn aitouden, etiikan ja tekijyyden kysymyksiä.
Erkkilä-Hillin viesti on, että eettinen taiteellinen työ edellyttää toisen ihmisyyden tunnustamista ja oman valta-aseman reflektointia. Taide ei saa käyttää hyväkseen toisen haavoittuvaa asemaa. Taiteilijan ja taidemaailman on tunnistettava sosiaaliset, kulttuuriset ja rakenteelliset valtasuhteet. Samalla Erkkilä-Hill painottaa, ettei osallistavan tai yhteisöllisen taiteen tarvitse aina olla poliittisesti aktivoivaa: myös ajallisesti hetkellinen ja esteettisesti merkityksellinen kohtaaminen voi olla eettisesti kestävä ja arvokas.
Kuten Erkkilä-Hill sanoo: ”Taide voi ottaa kantaa myös keskittymällä itselleen ominaiseen kieleen, olkoon se visuaalista, ääneen tai liikkeeseen perustuvaa. Parhaimmillaan taiteen kieli ja mahdollinen käsitteellinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen [sisältö] tukevat toinen toisiaan, ilmaisutavan eettisiä ulottuvuuksia unohtamatta. (webinaaritallenne kohdasa 00:16:45)
Rita Paqvalén muistuttaa taidemaailman vallasta, normeista ja poliittisuudesta
Rita Paqvalén puheenvuorossa taiteen vapaus kytkeytyy taidemaailman valtaan, normeihin ja poliittisuuteen. Rita Paqvalén haastaa ajatuksen taiteesta neutraalina tai yhteiskunnan ulkopuolisena alueena ja kysyy, kenen taiteellisesta vapaudesta oikeastaan puhutaan. Hänen mukaansa taidekenttää muovaavat aina normit: se, mitä pidetään laadukkaana, yleisinhimillisenä tai vapaana liittyyvät määrittelyvaltaan ja etuoikeuksiin. Hän kuvailee, että: ”Normit määrittävät sen, mikä nähdään luonnollisena normaanina, mutta myöskin sen, mitä ymmärretään taiteena ja mitä taidetta pidetään arvokkaana, mitkä aiheet koetaan tärkeinä ja mikä taide julistavana ja mikä taas yleisinhimmillisenä.” (Webinaaritallenteen kohta 00:50:23)
Rita Paqvalén puheessa korostuu ajatus taidekentästä portinvartijoiden ja verkostojen muovaamana tilana, jossa esteet eivät ole kaikille samanlaisia. Taideinstituutiot, -koulutus, rahoitus ja taidemaailman henkilöverkostot tuottavat rakenteita, jotka sulkevat osan tekijöistä ulos. Tässä kehyksessä taiteellinen vapaus ei ole universaali tila, vaan se rakentuu taidemaailman näkyvien ja näkymättömien normien varaan suosien tietynlaisia kehoja, kieliä, koulutuspolkuja ja aiheita. Paqvalén muistuttaa, että niin kauan kuin toisten elämänpiiriä koskevat kysymykset nähdään poliittisina ja toisten neutraaleina, ei voida puhua aidosti kaikkia koskevasta taiteen vapaudesta.
Puheenvuoronsa lopuksi Rita Paqvalén siirtää katseen vastuullisuuteen ja normikriittiseen toimijuuteen. Hän painottaa, että taidealan ammattilaisilla, niin yksilöillä kuin instituutioillakin, on velvollisuus tarkastella omaa valtaansa, rahoitusta, yhteistyökumppaneita ja päätöksentekoa ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Hän vetoaa meihin: ”Taiteen ja kulttuurin ammattilaisina meillä on kaikilla vastuu ja mahdollisuus myöskin kanssaihmisinä ja oikeuksiemme kautta toimia yhdenvertaisen maailman ja taidekentän puolesta.” (webinaaritallenteen kohta 00:55:44)
Eettinen toiminta taiteen kentällä ei ole pysyvä tila vaan jatkuva prosessi: oppimista, poisoppimista ja omien sokeiden pisteiden tunnistamista. Paqvalén kutsuukin rohkeuteen tehdä epämukavat rakenteet näkyviksi ja ylläpitää taiteen roolia dialogin, solidaarisuuden ja yhteisen ihmisyyden puolustamisessa tässä ajassa, jossa poliittiset ja yhteiskunnalliset jännitteet ovat kärjistyneet.
Taiteen poliittisuus webinaarin paaluttamana
Webinaarin puheenvuoroja yhdisti ajatus siitä, että taide on aina jollain tavoin poliittista, riippumatta siitä, onko taiteilija tai taideorganisaatio tietoisesti asettanut työlleen poliittisia tavoitteita. Taiteen poliittisuus ei tässä yhteydessä tarkoita puoluepolitiikkaa, vaan laajempaa yhteiskunnallista ulottuvuutta: tapaa, jolla taide kietoutuu arvoihin, normeihin ja jaettuihin käsityksiin maailmasta. Taide osallistuu todellisuuden muovaamiseen: siihen, mitä pidämme merkityksellisenä, toivottavana tai ongelmallisena.
Taide voi tehdä näkyväksi yhteiskunnallisia valtasuhteita, nostaa esiin marginaaliin jääviä ääniä ja haastaa vallitsevia hierarkioita. Samalla on tunnistettava, että myös taidemaailma itse rakentuu valtasuhteiden varaan: kaikki taiteilijat eivät toimi samoista lähtökohdista käsin, eivätkä kaikki teokset saa samanlaista tilaa tai huomiota. Demokraattisessa yhteiskunnassa ja demokraattisessa taidemaailmassa tavoitteena ei ole täydellinen yksimielisyys, vaan erilaisten näkemysten, ristiriitojen ja jännitteiden tunnustaminen. Taide voikin tarjota tilan, jossa näitä erimielisyyksiä voidaan kohdata, käsitellä ja ajatella uudelleen ilman, että ne on pakko ratkaista tai sovittaa yhdeksi oikeaksi tulkinnaksi.
Tässä mielessä taiteen ja myös taidekasvatuksen keskeinen tehtävä on esittää kysymyksiä, horjuttaa itsestään selviä oletuksia ja avata maailmaa useista näkökulmista. Taiteen yhteiskunnallinen merkitys ei synny siitä, että se valjastetaan jonkin tietyn poliittisen päämäärän välineeksi, vaan sen kyvystä laajentaa ajattelua ja tehdä näkyväksi se, mikä muuten jäisi piiloon tai otettaisiin annettuna. Taiteen tekemiseen ja kokemiseen liittyy myös kansalaisuuskasvatuksellinen ulottuvuus: se voi vahvistaa ihmisten kykyä toimia kriittisinä, osallistuvina ja vastuullisina toimijoina moniarvoisessa yhteiskunnassa. Juuri tässä avautuvassa, keskeneräisessä ja kysyvällä tavalla poliittisessa tilassa taiteen erityinen voima piilee.
Taiteen uudet ansaintamallit – kenen rahoilla ja millä ehdoilla?
Taiteen poliittuus -webinaarin puheenvuorot taiteen vapaudesta, vallasta ja eettisestä vastuusta ovat osa KUVATA-hanketta, jonka tavoitteena on edistää taiteen uusia ansaintakeinoja. Taustalla on karu nykytilanne: julkinen rahoitus taiteelle on niukkaa ja vallassa oleva hallitus tekee jatkuvasti taide- ja kulttuurirahoituksen leikkauksia. Tämä tilanne pakottaa taidealan toimijat etsimään vaihtoehtoisia tapoja turvata taiteellisen työn edellytykset.
Suomen kunnissa tilanne ei ole yhtenäinen. Osa kunnista kykenee omilla budjettiratkaisuillaan paikkaamaan valtion leikkauksia ja turvaamaan taide- ja kulttuuritoimintaa. Joissakin kunnissa joudutaan kuitenkin taistelemaan edes aiemman tasoisen rahoituksen säilyttämisestä tai hyväksymään uudet leikkaukset. Tämä epätasaisuus syventää alueellista eriarvoisuutta ja vaikuttaa suoraan siihen, missä taiteilijat voivat työskennellä ja kenellä ylipäätään on mahdollisuus toimia ammatissaan. Rahoitusleikkausten vaikutukset siirtyvät myös taiteen saavutettavuuteen.
Samaan aikaan taiteen merkitys tunnistetaan yhä vahvemmin yhteiskunnallisena, poliittisena ja ihmisoikeuksia tukevana toimintana. Taide voi avata tiloja dialogille, tehdä näkyväksi valtasuhteita, käsitellä vaikeita historiallisia ja ajankohtaisia kysymyksiä sekä tukea yhteisöjen osallisuutta ja hyvinvointia. Tästä näkökulmasta on perusteltua pohtia, voisiko myös taiteen rahoituspohja laajentua uusien toimijoiden suuntaan.
Yksi ilmeinen suunta ovat erilaiset järjestöt ja kolmannen sektorin toimijat. Monilla niistä on vahva arvopohja ja suora yhteys niihin teemoihin, joita taiteessa käsitellään: ihmisoikeuksiin, ympäristökysymyksiin, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Valitettavasti kuitenkin myös järjestöjen rahoitusta on viime vuosina leikattu voimakkaasti, mikä rajoittaa niiden mahdollisuuksia toimia taiteen tukijoina tai tilaajina. Järjestöt voivat kuitenkin olla kumppaneita, mutta niistä harvoin muodostuu kestävää ja laajamittaista rahoituspohjaa.
Entä poliittinen rahoitus? Julkinen kulttuuripolitiikka on aina ollut sidoksissa arvoihin ja ideologioihin, mutta suora puoluepoliittinen rahoitus herättäisi perusteltuja eettisiä kysymyksiä. Miten suhtautuisimme esimerkiksi tilanteeseen, jossa taiteilijan työskentelyä rahoittaisi avoimesti äärioikeistolainen puolue? Onko rahoitus vain rahoitusta, vai kytkeytyykö se väistämättä myös symboliseen tukeen ja legitimointiin? Ja missä kulkisi raja taiteellisen autonomian ja arvokompromissien välillä?
Nämä kysymykset eivät koske vain ääriesimerkkejä. Ne pakottavat pohtimaan laajemmin sitä, millaisia arvoja taiteen rahoitusjärjestelmä tuottaa ja uusintaa. Jos taiteen yhteiskunnallinen tehtävä nähdään osana demokratian, moniarvoisuuden ja ihmisoikeuksien vahvistamista, ei rahoituksen lähde ole yhdentekevä.
Uusien ansaintamallien kehittämisessä keskeistä ei ehkä ole yksittäinen uusi rahoittajataho, vaan monilähteinen ja läpinäkyvä rahoitus, jossa eettiset periaatteet ovat näkyviä ja neuvoteltavia. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi pitkäkestoisia kumppanuuksia kuntien, oppilaitosten, hoiva- ja sosiaalialan toimijoiden, ympäristötoimijoiden tai paikallisten yhteisöjen kanssa. Rahoituksen ei tulisi muodostua vain projekteista, vaan osana rakenteellista ja pitkäkestosta yhteistyötä. Se voi tarkoittaa myös sitä, että taiteilijoiden ja muiden taidealan toimijoiden on määriteltävä omat rajansa: minkälaista rahoitusta pidetään hyväksyttävänä ja millaisin ehdoin.
Taiteen uudet ansaintakeinot eivät ole vain taloudellinen kysymys. Ne ovat syvästi eettinen ja poliittinen kysymys, joka liittyy siihen, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa ja millainen rooli taiteella siinä on. Keskustelu tulee käydä ristiriidat tunnustaen ja taiteilijoiden todelliset työehdot vakavasti ottaen.
Taiteen vakaata julkista perusrahoitusta tulee puolustaa
Taide on kautta historian ollut yhteiskuntakriittistä: se kysyy, häiritsee, paljastaa ja tekee näkyväksi sen, mikä muuten jäisi piiloon. Siksi poliittisilla liikkeillä ja puolueilla, jotka pyrkivät kaventamaan demokratiaa, heikentämään sananvapautta tai yksinkertaistamaan monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, on usein taipumus vähentää taiteen rahoitusta. Taide tuottaa ja vahvistaa monimerkityksisyyttä, empatiaa ja kriittistä ajattelua, mikä on vastakkaista autoritaarisille ja populistisille pyrkimyksille. Rahoitusleikkaukset eivät tällöin ole vain talouspoliittisia ratkaisuja, vaan myös keinoja kaventaa tiloja, joissa yhteiskunta voi tarkastella itseään kriittisesti.
Suomessa taiteen rahoituksen leikkauksia ei yleensä perustella avoimesti taiteen kriittisyydellä. Sen sijaan leikkaukset perustellaan talouskurilla ja tehokkuuspuheella. Kuitenkin, kun tarkastellaan kokonaisuutta, piirtyy uhka demokratialle. Taiteesssa on vastaavuutta kriittiseen tutkimukseen, journalismiin ja kansalaisjärjestötoimintaan. Kaikkia näitä yhdistää kyky ja velvollisuus tarkastella valtaa, normeja ja rakenteita. Kun näiden toimintaedellytyksiä heikennetään yhtä aikaa, ei ole perusteetonta kysyä, onko kyse demokratian kaventamisesta ja arvovalinnoista. Suomessa näin näyttää tapahtuman ensisijaisesti resurssijaossa: taiteen tekeminen tehdään niin epävarmaksi, pirstaleiseksi ja lyhytjänteiseksi, että pitkäkestoinen ja eettinen taiteellinen työ vaikeutuu ja mahdollistuu vain harvoille.
Vaikka Kuvata-hanke pyrkiii monipuolistamaan taiteilijoiden ansaintakeinoja, on samaan aikaan vaadittava taiteen julkista rahoitusta sekä valta- että vähemmistötaiteilijoille että moninaisille taidealan organisaatioille ja järjestöille.
Lähteet:
KUVATA webinaari #8: Taiteen poliittisuus – Jaana Erkkilä-Hill ja Rita Paqvalén: https://www.youtube.com/watch?v=V7Wz2ooPwDQ
Lecklin, J. (2018). Esitettyä aitoutta: Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta. (Väitöskirja, Taideyliopisto). Taideyliopiston Kuvataideakatemia. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-7131-55-8
Taide ja kulttuurialan eettinen ohjeisto: https://eettinentaide.fi/
Tietoa puhujista, artikkelin kirjoittajasta ja Kuvata-hankkeesta:
Webinaarin puhuja Jaana Erkkilä-Hill, taiteen tohtori, on kuvataiteilija, tutkija ja kuvataiteen professori Lapin yliopistossa. Hän on perehtynyt erityisesti taiteellisen tutkimuksen eettisiin kysymyksiin, jotka liittyvät taiteelliseen toimintaan, jossa osallisina ovat erilaiset yhteisöt – niin ihmis- kuin monilajisetkin.
Webinaarin puhuja Rita Paqvalén, filosofian tohtori, on Kulttuuria kaikille -palvelun toiminnanjohtaja sekä taide- ja kulttuurialalla toimiva tietokirjailija. Hänen kirjansa Queera minnen. Om tystnad, längtan och motstånd ilmestyi vuonna 2021.
Artikkelin kirjoittaja Maria Huhmarniemi, taiteen tohtori, on opetuksen kehittämisestä vastaava varadekaani ja kuvataidekasvatuksen apulaisprofessori Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.
KUVATA: Kuvataiteilijan uusi työ- ja ansaintakenttä -hanke tukee suomalaisten kuvataiteilijoiden työtä ja ansaintaa tarjoamalla koulutuksia, webinaareja ja työkaluja nykypäivän taidekenttään. Kohderyhminä ovat ammattikentällä toimivat kuvataiteilijat sekä oppilaitokset eri puolilla Suomea. KUVATA-hanke (2024–2026) toteutetaan Tampereen ammattikorkeakoulun johdolla yhteistyössä Lapin yliopiston ja Globe Art Point ry:n kanssa. Hanketta rahoittaa EU:n ESR+ -ohjelma Hämeen ELY-keskuksen kautta.