MYYNTI EI OLE HÄPEÄ: TAITEEN DEKOLONISOIVIA KÄYTÄNTÖJÄ
Yksi sitkeistä länsimaiseen modernistiseen taidekäsitykseen sisältyvistä ajatuksista on, että taide on autonomista: erillään elämästä, taloudesta ja arjen käytännöistä. Tämän ajattelun mukaan taiteen tulisi olla “puhdasta” ja pysyä etäällä markkinoista, hyödykkeistä ja käyttöesineistä.
Autonomisen taiteen idealla on ollut historiallinen merkityksensä. Se on suojannut taidetta muun muassa poliittiselta ohjaukselta. Samalla se on kuitenkin tuottanut rakenteen, jossa taiteilijoiden mahdollisuudet toimeentuloon ja menestykseen kasaantuvat harvoille ja perustuvat pitkälti institutionaaliseen tunnustukseen.
Modernistiseen taidekäsitykseen liittyy jyrkkiä vastakkainasetteluja, kuten korkeataide ja käsityö, näyttelytaide ja käyttöesine, tai autonominen taide ja arjen estetiikka. Näiden hierarkioiden sisällä taiteilijan odotetaan rakentavan niin sanottua vakavasti otettavaa uraa näyttelyiden, residenssien ja apurahojen varaan. Instituutioilla on kiistatta tärkeä rooli, sillä ne mahdollistavat kriittisen, kokeellisen ja yhteiskunnallisesti merkittävän taiteen tekemistä. Samalla institutionaalisen järjestelmän rajalliset resurssit eivät voi kattaa taiteen kentän moninaisuutta ja rahoittaa riittävästi laajaa, moniäänistä ja moniarvoista taidetta.
Tässä blogikirjoituksessa kysyn, voisiko taidekäsityksen dekolonisoiva uudelleenajattelu avata tilaa monimuotoisemmille tavoille muodostaa taiteilijan toimeentuloa.
Tulon purot ja taiteen rakenteet
Nykyisessä järjestelmässä modernistinen ajatus taiteen puhtaudesta voi vaikeuttaa moninaista ansaintaa. Siinä ei ole sallittua yhdistää näyttelykeskeistä uraa esimerkiksi käsityöperustaiseen suunnitteluun tai tuotemyyntiin. Pelko leimautumisesta vähemmän vakavasti otettavaksi taiteilijaksi on monille todellinen, ja kaupallisuus voi näyttäytyä jopa riskinä oikealle taiteilijuudelle.
Keskustelu taiteen dekolonisaatiosta on usein keskittynyt representaatioon, narratiiveihin ja instituutioihin: siihen, kenen äänet pääsevät esiin näyttelytiloissa ja ketkä niitä määrittelevät. Dekolonisaatio koskee kuitenkin myös sitä, miten taiteellinen työ mahdollistuu taloudellisesti ja rakenteellisesti. Voidaan ajatella, että dekolonisoiva näkökulma ulottuu myös toimeentulon logiikkaan.
Kun taiteilijan tulot muodostuvat useista lähteistä, kuten näyttelypalkkioista, apurahoista, opetustyöstä, yhteisöprojekteista, tekijänoikeuskorvauksista, käsityötuotteista ja tilaustöistä, hänen riippuvuutensa yksittäisistä portinvartijarakenteista vähenee. Tämä voi lisätä toimijuutta ja mahdollistaa monimuotoisempia taiteellisia käytäntöjä.
Arktinen konteksti ja taiteen hierarkioiden purkaminen
Pohjois-Suomessa vakiintunut arktisen taiteen keskustelu tarjoaa yhden näkökulman taiteen hierarkioiden purkamiseen. Arktinen taiteilijuus ei ole sidottu maantieteelliseen alkuperään, vaan se rakentuu suhteessa paikkaan, ympäristöön ja elämänmuotoihin.
Tässä kontekstissa taiteen ja käsityön välinen raja ei ole jyrkkä hierarkia, vaan liukuva ja tilannesidonnainen. Erityisesti saamelaisessa ja pohjoisissa käsityöperinteissä käsin tekeminen ei ole taiteen alempi muoto, vaan osa kulttuurista tietoa, kestävää elämäntapaa ja sukupolvien yli jatkuvaa estetiikkaa ja ajattelua.
Esimerkiksi Jokkmokin markkinat Ruotsin Lapissa eivät näyttäydy taiteen “toisena tilana”, vaan kulttuurisena ja sosiaalisena tapahtumana, jossa myynti, käsityö ja kulttuurinen ilmaisu kietoutuvat toisiinsa ilman vastakkainasettelua taiteellisen arvon kanssa.
Teos- ja tuotemyynti ja taiteellinen arvo
Kun hyväksymme, että taiteilijan toimeentulo voi rakentua useista tulonlähteistä, puramme samalla ajatusta yhdestä oikeasta taiteen muodosta ja yhdestä oikeasta urapolusta. Tässä näkökulmassa tuotemyynti ei automaattisesti merkitse taiteen kaupallistumista sen kielteisessä mielessä, vaan se voi olla myös tapa jakaa taiteellista ajattelua, rakentaa kestävää ammatillista identiteettiä ja laajentaa taiteen saavutettavuutta.
On tärkeää huomata, että pienimuotoinen tuotemyynti ei yksin ratkaise taiteilijoiden toimeentulon haasteita. Nykytilanteessa käsityö- ja taidetuotteiden myyntitulot ovat usein marginaalisia ja toimivat lähinnä täydentävänä osana taloudellista kokonaisuutta.
Moninaiset tulot dekolonisoivana käytäntönä
Jos taidekenttä pysyy kiinni modernistisessa autonomian ihanteessa, se ylläpitää kapeaa ja hierarkkista tulonmuodostuksen mallia, joka suosii niitä, joilla on valmiiksi pääsy instituutioihin, verkostoihin ja kulttuuriseen pääomaan.
Kun sen sijaan hyväksymme, että taiteilijan toimeentulo voi rakentua useista rinnakkaisista tulovirroista, puramme samalla ajatusta yhdestä oikeasta tavasta olla taiteilija. Tässä mielessä taloudellinen moninaisuus voidaan nähdä osana laajempaa dekolonisoivaa liikehdintää taiteen kentällä.
Arktisessa kontekstissa tämä uudelleenajattelu on jo monin tavoin käynnissä. Se ei romantisoi epävarmuutta tai prekariaattia, vaan tunnustaa, että taiteilijalla on oikeus monimuotoiseen ja kestävään toimeentuloon niin näyttelytiloissa, toreilla, verkkokaupoissa, työpajoissa kuin käsityömarkkinoilla.
Lopuksi
Teos- ja tuotemyynti on yksi mahdollinen tapa jäsentää taiteen suhdetta elämään, työhön ja ympäristöön. Dekolonisoiva näkökulma voi tarkoittaa tässä yhteydessä taiteen vapautumista yksittäisten hierarkioiden ja yhden oikean uramallin rajoitteista. Ehdotan siis, että kyseenalaistamme arvoja ja valtarakenteita, joita pidämme taiteen määrittelyssä itsestäänselvinä ja ajattelemme rohkeasti omista lähtökohdistamme käsin.
Tutustu teos- ja tuotemyynnin keskusteluihin sekä laajentuneeseen taidekäsitykseen Kuvata-hankkeen webinaareissa:
KUVATA webinar 8.4.2026: Taiteen myynti verkossa – TAIKO:
https://www.youtube.com/watch?v=4M7eFaRJgHw:
Kuvata webinar 8.4.2026: Podcast kuvataiteilijan digitaalisena myyntikanavana:
https://www.youtube.com/watch?v=v6ODsTd5k_0:
KUVATA webinaari #5: Taiteen uudet kumppanit – Manninen, Cervantes, Huhmarniemi ja Oinas:
https://www.youtube.com/watch?v=WZ0DvC9R1Ro
Tietoa kirjoittajasta ja hankkeesta
Blogin kirjoittaja Maria Huhmarniemi on taiteen tohtori, joka toimii opetuksen kehittämisestä vastaavana varadekaanina ja apulaisprofessorina Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Hän työskentelee myös KUVATA-hankkeen asiantuntijana. Huhmarniemi tukee työssään arktista taidetta ja taidekasvatusta sekä toteuttaa sosiaalisesti ja ekologisesti kantaa ottavaa taidetta, jossa taideperustaisia menetelmiä hyödynnetään yhteiskunnallisten haasteiden tarkastelussa.
KUVATA: Kuvataiteilijan uusi työ- ja ansaintakenttä -hanke tukee suomalaisten kuvataiteilijoiden työtä ja ansaintaa tarjoamalla koulutuksia, webinaareja ja työkaluja nykypäivän taidekenttään. Kohderyhminä ovat ammattikentällä toimivat kuvataiteilijat sekä oppilaitokset eri puolilla Suomea. KUVATA-hanke (2024–2026) toteutetaan Tampereen ammattikorkeakoulun johdolla yhteistyössä Lapin yliopiston ja Globe Art Point ry:n kanssa. Hanketta rahoittaa EU:n ESR+ -ohjelma Hämeen ELY-keskuksen kautta.