Kirjoittanut Erika Pihl
Kirjallinen sukupuutto -hankkeen aikana tuotamme näköispainoksia historian hämärään kadonneista teoksista. Näistä ensimmäinen, turkulaissyntyisen lehtimiehen Volmar Lindmanin (1861–1939) historiallinen pienoisromaani På Åbo slott. Skildring från härtig Johans tid (1892), on nyt ilmestynyt ntamo-kustantamon julkaisemana. Uusi laitos sisältää myös samanaikaisesti ruotsinkielisen teoksen kanssa ilmestyneen, Berndt Grönlundin (1855–1925) laatiman suomennoksen Turun linnassa. Kertomus Juhana-herttuan ajoilta.
Yli vuosisadan ajan På Åbo slott ja sen suomennos ovat taitavasti piiloutuneet kaunokirjallisia elämyksiä etsivien lukijoiden katseelta. Digitoitujen kirjojen tietokantojen nimikelistoja selatessa teoksen saattaa pääotsikkonsa perusteella ohittaa Turun linnaa nähtävyytenä esittelevänä oppaana tai historiallisena tutkielmana. Kansalliskirjaston fyysiset, 1800-luvun loppupuolella painetut kappaleet ovat luettavissa vain erikoislukusalissa, ja Helsingin kaupunginkirjasto säilyttää yksilöitään kirjavarastossa. Kovin helposti silmä ei näitä alkuperäisiä painoksia satojen niteiden keskeltä ylipäätään erottaisi, niin pikkuruisia ja ohuita ne ovat. Kultakirjaimin painetut tekijän ja teoksen nimi mahtuvat suomenkielisen laitoksen nahkaiseen selkämykseen vain vaivoin, eivätkä sen etu- ja takakannen täyttävät hypnoottiset, jonkinlaista psykologista kuvatestiä muistuttavat harmaanmustat kiehkurat anna tarkempia vihjeitä teoksen sisällöstä. Ruotsinkielinen painos on vähintään yhtä arvoituksellinen: teosnimi komeilee beigensävyisen vihkosen etukannessa lennokkaasti vinottain, ja kirjan hinnaksi 2 markkaa 25 penniä ilmoittavan takakannen täyttää kustantamo K.E. Holmin mainos.
Mutta mikä valtava tarina paljastuukaan eleettömän ulkokuoren takaa! Suomen herttua Juhanan hovissa kohtaavat herttuatar Katariina Jagellonican puolalainen hovineito Zaida Barinsky ja ruotsalainen sotilas Hans Ivarsson. Herttuaparin lyhyen valtakauden verisen lopun lähestyessä Zaida ja Hans tekevät tahoillaan kohtalokkaita, tukahdutettujen tunteiden sanelemia päätöksiä, jotka sysäävät heidät vääjäämättä luisuun pitkin hyviksi koettujen aikeiden kiveämää helvetintietä.
Vielä tarinaakin isompi yllätys on tapa, jolla sekä kirjailija että suomentaja sen meille kertovat. Vilpittömällä innolla esikoisprosaisti Lindman rakentaa historiatietoa kertoviin romantisoituihin jaksoihin jokseenkin katkonaisesti yhdistelevän kuvasikermän, jonka luonnosmaisen outouden parissa postmoderniin tyylien sekoitteluun tottunut nykylukija huomaa odottamatta olevansa kuin kotonaan. Suomennoksessa dramaattinen tarina saa toisinaan merkillisiä, tahattoman koomisiakin sävyjä suomen kieltä kaunokirjallisen ilmaisun välineenä puutteellisesti hallitsevan Grönlundin päätyessä mitä mielikuvituksellisimpiin käännösratkaisuihin. Yhdessä nämä teokset näyttäytyvät nautinnollisen omintakeisina, juuri pienessä kömpelyydessään ihastuttavina kirjallisuushistoriallisina kuriositeetteina. Pari ansaitsee paluun, vaikka muuan aikalaiskriitikko På Åbo slottin painoon päästämisestä jyrkästi eri mieltä olikin (Åbo Tidning 13.12.1892).
Aikaisemmassa blogikirjoituksessa, jonka laadin työstäessäni jälkisanoja nyt julkaistuun uuteen laitokseen, viittasin kritiikkiin kirjallisuushistoriallisen vallankäytön välineenä. På Åbo slott leimattiin joulumarkkinoille ilmestyessään joutavaksi ajanvietteeksi vailla kaunokirjallista arvoa. Sen henkilöhahmoja pidettiin tylsinä, kieltä jäyhänä ja juonta epäuskottavana – epäilyksiä herätti esimerkiksi rakastuminen ensisilmäyksellä ja Ruissalon pätevyys piilopaikkana (Hufvudstadsbladet 18.12.1892). Kirjailija työnnettiin ulos kirjallisuushistoriasta paitsi ankarin sanoin myös painottomuuden, hetkellisyyden ja rihkamaisuuden mielleyhtymiä luovin kielikuvin. På Åbo slottia kuvailtiin esimerkiksi ”päiwänkorennoksi” ja ”tusinanowelliksi” (Uusi Suometar 29.12.1892), ja tekijän myöhäisempää, niin ikään joulun alla ilmestynyttä historiallista seikkailuparia Linnamäen taru / Kaksi yötä (1901, suom. Uno Brummer) ”helposti sulatettawaksi” kirjallisuudeksi (Louhi 24.12.1901), joka saattoi tavoittaa eräänlaisen köyhän miehen ikuisuuden vain unohdukseen jähmettymällä: ”Tällaisista kertomuksista ei kostu kukaan. Sanomalehtien kivijaloissa ne vielä mukiin menevät, mutta joulukirjamarkkinoille ne ovat liiaksi kevyttä tavaraa. Eipä kumma siis jos ne sinne pölyy[n]tymään jäävätkin” (Päivälehti 15.12.1901).
2020-luvulla tilanne on kääntynyt päälaelleen ja Lindmanin eduksi: kirjakauppojen joulumainokset houkuttelevat lukijoita tankkaamaan viltin alle käpertyneenä viihteellisten romaanien tarjoamaa eskapistista aivolepoa. Kevyestä on tullut painavaa ja merkityksellistä. Nykylukijalle Turun linnassa / På Åbo slott tarjoaakin, monen muun ilahduttavuuden ohella, näkymän sittemmin salonkikelpoistuneen viihdekirjallisuuden alkuvaiheisiin.
På Åbo slott on viihteellinen, mutta oppinut teos. Kirjailijan lukeneisuus paljastuu tavoissa, joilla hän perkaa pedantisti Turun linnan historiaa ja sekoittaa vaikutteita erilaisista kaunokirjallisista lähteistä. Lauseiden muodostuksessa näkyy suurten ja ihailtujen kirjailijoiden, kuten Fredrika Runebergin ja Topeliuksen, vaikutusta. Romantiikasta inspiroitunut luontokuvaus yhdistyy nousevaan psykologiseen realismiin, kun Zaida ja Hans kamppailevat järjen ja tunteen, velvollisuudentunnon ja vapaudenkaipuun hankauksessa.
Ennen kaikkea teoksesta välittyy kirjailijan halu viipyillä menneisyydessä ja kuvittaa sitä lukijoilleen. Kuinka ihanaa ihmisen onkaan ”ajatuksen siivin paeta kadonneisiin aikoihin”, hän totesi Ute och Hemma -aikakauslehdessä (1.6.1916).
Turun linnassa / På Åbo slott -näköispainos tarjoaa uusille lukijoille tällaisen pakomatkan 132 vuotta varjoissa vuoroaan odottaneiden Lindmanin, Zaidan ja Hansin seurassa.
Tästä teosesittelyyn ntamo-kustantamon sivulla.
Kuva: Robert Wilhelm Ekman, Vinterfisk utanför Åbo slott, 1872. Wikimedia Commons.