Kirjoittanut Janna Kantola
”Kirjailijat pitävät kissoista, koska ne ovat niin hiljaisia, rakastettavia ja viisaita olentoja, ja kissat pitävät kirjailijoista samoista syistä,” kirjoitti kanadalainen kirjailija Robertson Davies. Tunnetuista kirjailijoista Edith Södergran, Ernest Hemingway, Hermann Hesse, William Burroughs ja Haruki Murakami ovat kaikki poseeranneet kissan kanssa. Kissa sylissään, kissa pöydällä.
Kirjailijat ovat kommentoineet kissan luonnetta ja olemusta ihailevaan sävyyn. Runoilijat ovat tarkkailleet niitä oppiakseen elämäntaitoa. Charles Bukowski, joka tunnetaan paremmin elämänmakuisista romaaneistaan, kirjoittaa ”My Cats” -runossaan kissojen olevan opettajiaan. Mitä kissoilta voi oppia? Edgar Allan Poe, joka on kirjoittanut kauhutarinan, jossa kissaa ensin pistetään linkkuveitsellä silmään ja sitten hirtetään puun oksaan, toivoi kirjoittavansa kuin kissa. Eikä hän ajanut takaa E. T. A. Hoffmannin kapellimestari Johannes Kreislerin elämäkertaa kirjoittavan Kissa Murrin kaunopuheisuutta. Kirjailija James Joyce pelkäsi koiria, mutta piti kissoista. Kummankin huomaa hänen yhdenpäivänromaanistaan Ulysses: päähenkilö Leopold Bloomin kotona on kissa, mutta kaupungilla hän on joutua koiran hampaisiin. August Strindberg pelkäsi kaikkia eläimiä, mutta hankki silti tyttärelleen kissan.
Kirjailijoiden tapaan myös filosofit ovat mieltyneet kissoihin. Filosofi-kirjailija Michel de Montaigne pohti leikkiessään kissansa kanssa, huvittaako hän kissaa enemmän kuin se häntä. Jean-Jacques Rousseau ihaili puolestaan kissojen vapaata sielua ja tottelemattomuutta. Hänen kuuluisan Yhteiskuntasopimuksesta-teoksensa kansilehdellä vapauden neidon jaloissa istuu kissa. Filosofi Michel Foucault’lla oli kissa, samoin kuin Jacques Derridalla, joka myös kirjoitti kissastaan ja siitä, miten se katselee häntä. Kirjallisuushistorioitsija Hippolyte Taine puolestaan totesi tarkkailleensa niin kissoja kuin filosofejakin ja huomanneensa, että oli vaikea erottaa, kummat olivat viisaampia.
Kissoihin ei pysty pitkään suhtautumaan vain vakavuudella. Ranskalainen kirjailija François de Paradis de Moncrif teki pilke silmäkulmassaan väitöskirjan muotoon laaditun kissojen historian, Histoire des Chats; dissertation sur la prééminence des chats dans la société, sur les autres animaux d’Égypte, sur les distinctions et privilèges dont ils ont joui personnellement (1727). Siinä kotikissan pyyteettömään ylistykseen yhdistyy iva tieteellistä kirjoittamista kohtaan. Teos avasi hänelle oven Ranskan akatemiaan, ja kerrotaan, että eräs akatemian jäsen päästi kissan vapaaksi virkaanastujaisissa, jolloin se maukaisi ja johon muut jäsenet vastasivat.
Charles Dickens piti puolestaan kissastaan niin, että täytätti sen käpälän kiinnittääkseen sen kirjeveitseen. Dickensillä oli elämänsä aikana monta kissaa, ja hän kuului niihin kirjailijoihin, jotka kirjoittivat kissa seuranaan. Joyce Carol Oates on kertonut tuotteliaisuutensa perustuvan siihen, ettei hän raaski nousta työtuolistaan sylissä kehräävän kissan vuoksi. Tolstoin hengenheimolainen, Nobelin rauhanpalkinnon saanut teologi ja lääkäri Albert Schweitzer venyi kissansa vuoksi vielä enemmän. Vasenkätinen Schweitzer kirjoitti reseptejä oikealla kädellään, jos kissa päätti makoilla vasemman päällä.
Kirjailijan ystävyys ei ole tuottanut kissoille pelkästään iloa. Kun italialainen renessanssirunoilija Petrarca kuoli, tapettiin ja muumioitiin myös kissa. Museona toimivassa Petrarcan talossa on näytteillä kissamuumio, ja sen alla kaksi epigrammia. Toisessa esitetään kissan suulla sen olleen runoilijan ensirakkaus sonettien Lauran sijaan.
Kirjailijoiden kissoista puhuttaessa ei Hemingway’tä, tuota härkätaistelun ja metsästyksen ihailijaa, voi jättää huomiotta, sillä hänen mieltymyksensä mukaan laivakissaa eli suokissaa, jolla on peukalo, kutsutaan myös Hemingwayn kissaksi. Kirjailijalla oli paljon kissoja, tiettävästi kolmisenkymmentä, koska ”yksi kissa johti toiseen”. Modernistirunoilija T.S. Eliotin, jota runoilijaystävä ja kissaihminen Ezra Pound luonnehtii The Cantos -runoelmassaan kissanaamaiseksi, kissat tunnetaan ympäri maailmaa, sillä hänen kissarunojensa pohjalta on tehty Cats-musikaali. Eeva-Liisa Manner mukaili niiden pohjalta teoksen Kamala kissa ja Katinperän lorut. Kissoille omistautuneimman kirjailijan titteli lankeaa kuitenkin nobelisti Doris Lessingille, sillä hän kirjoitti kissoistaan, joita hänellä oli kymmenittäin, kirjat Erittäin kissamaista ja Kissoista. Niissä paneudutaan kissojen elämään, persoonallisuuksiin ja niiden keskinäisiin sosiaalisiin suhteisiin. Kaikkien eläinten kanssa asuvien lailla hän toivoo osaavansa puhua niiden kieltä.
”Tuttavani kissat, elämäni kissat, jäljelle jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta.”
Lessing kertoo Kristiina Rikmanin suomentamassa Kissoista-kirjassaan ihmisten ja kissojen yhteiselosta lapsuutensa Teheranissa, nuoruuden vuosien Etelä-Rhodesiassa ja aikuisuuden Lontoossa. Hän kantaa syyllisyyttä ei-toivottujen kissanpentujen kohtaloista.
Suomalaisista runoilijoista Edith Södergran tiedetään kissarakkaaksi, sillä hänestä ja kissoista on paljon yhteiskuvia. Yhdessä Södergranin ottamassa kuvassa kissanpentu on hänen kengässään. Hänen kotikulmillaan Karjalankannaksen Raivolassa on ollut kissapatsas muistuttamassa runoilijasta ja hänen rakkaudestaan kissoja kohtaan. Kissoja oli myös Pentti Saarikoskella. Kuusikymmentäluvulla Saarikoskella oli lyhyen aikaa oselotti, kuten Salvador Dalílla. Sen nimi oli Che Guevara. Omaelämäkerrallinen proosateos Euroopan reuna alkaa kissojen nimeämisen pohdinnalla, mikä on vaikea asia, kuten T. S. Eliotin runossa sanotaan. Saarikosken mukaan kissoilla ei oikeastaan ole nimiä, vaikka niille nimiä annetaankin. Saarikosken kissojen nimet olivat Brigitte Bardot, Herakleitos ja Kleopatra:
”Herakleitoksen nimi tulee siitä että se on pörröinen ja äkäinen, eikä se koskaan mielistele minua, se ei syö ennen kuin minä olen vähintään puolen metrin päässä siitä, se on selvästikin taustaltaan proletariaattia. Minä jotenkin pidän siitä. Se ei koskaan pyydä ruokaa mutta saatuaan se kiittää, sen se tekee katsomalla minua silmiin ja rypistämällä suutaan.”
Kirjallisuutta:
Broberg, Gunnar 2004. Kattens historia. Stockholm: Atlantis.
Keinänen, Minna ja Nyman Harri 2012. Kissojen Suomi. Katit historian poluilla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kissanystävälle 1983/1991. Suom. Annikki Suni ja Anna-Maija Raittila. Helsinki: WSOY.
Lessing, Doris 2002/2009. Kissoista. Suom. Kristiina Rikman. Helsinki: Otava.
Saarikoski, Pentti 1982. Euroopan reuna. Helsinki: Otava.