Kirjoittanut Isa Välimäki
Erilaiset eläintarinat lukeutuvat kaikkien kulttuurien vanhimpiin kertomustyyppeihin. Esihistoriallisella aikakaudella eläimet ovat kuuluneet ihmisten suullisten kertomaperinteiden keskeisimpiin aiheisiin, joiden kautta yhdessä eläneet ihmisryhmät ovat jäsentäneet ympäröivää maailmaa ja siirtäneet eteenpäin selviytymiseen tarvittavia taitoja ja opetuksia.
Myös antiikista tutulla eläintarinan lajityypillä, pienimuotoisella faabelilla, on juuret jo varhaisemmassa suullisessa kertomaperinteessä. Faabeli sisältää tyypillisesti yhden selkeän moraalisen opetuksen, joka on puettu vertauskuvalliseen asuun personifikaatiota hyödyntämällä. Faabeli kuvaa vertauskuvallisten eläinhahmojen kautta ensisijaisesti inhimillisiä ilmiöitä. Arvoitukselliseksi jääneen arkaaisen kauden tarinankertojan, Aisopoksen, nimiin on vakiintunut kokoelma antiikin eläinkertomuksia, joista kuitenkin suuri osa on peräisin ajoilta ennen ja jälkeen Aisopoksen. Sekä Aisopos että toinen tunnettu faabeleiden sepittäjä – niin ikään historian hämärään jäänyt hahmo – roomalainen Phaedrus, olivat tiettävästi kumpainenkin vapautettuja orjia, joiden paikoin satiiriselle kerronnalle eläinhahmot saattoivat tarjota metaforista suojaa heidän yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. (ks. Kivistö 2007; Phaedrus 2006.) Mutta ulottuvatko faabelin piirteet nykykirjallisuuden eläintarinoihin vai onko jotain kadonnut tyystin ajan saatossa?
Aisoposlaista faabelia on väitetty yhdeksi sitkeimmin säilyneistä kertomuslajeista, ja toisaalta sen kuoleman on julistettu tapahtuneen tiettynä ajankohtana. Erik Zillén (2021) on kartoittanut neljä tekijää, jotka ovat vaikuttaneet peruuttamattomasti eurooppalaisen faabeliperinteen muuntumiseen varhaismodernin ja modernin ajan taitteessa. Ensinnäkin faabeli on nojannut vahvasti antiikin hyve-etiikan periaatteisiin, jotka kantoivat historiallisesti pitkälle saaden vaikutteita myöhemmin kristillisestä ajattelusta. Kuitenkin viimeistään 1700-luvun lopulle tultaessa hyve-etiikan asema moraaliteoriana alkoi hiipua, minkä myötä myös aisoposlainen faabeli alkoi menettää moraaliopillista merkitystään. Samaan aikaan faabeleihin kiinteästi yhdistetyn lajin, moraalisten esimerkkikertomusten eli exemplumien, suosio väheni, kun esimerkiksi historiakäsitys modernisoitui. Pitkään vallinnut antropomorfinen eläinkäsitys sai väistyä modernin eläimiä koskevan luonnontieteen tieltä, mikä puolestaan vaikutti faabelin viehätyksen vähenemiseen eläimistä kiinnostuneiden lukijoiden parissa. Zillénin mukaan myös kirjallisuuden hyötyyn ja käytäntöön kytkeytyvän runousopillisen käsityksen hylkääminen vaikutti siihen, että faabeli menetti lopulta alkuperäisen kontekstinsa. Moderniteetin mukanaan tuoma uusi ymmärrys lapsuudesta tarjoutui kuitenkin kuin tilauksesta uudeksi kontekstiksi, ja laji alkoi elää ikään kuin toista elämäänsä lapsille suunnattuna kirjallisuutena.
Kuudennen sukupuuttoaallon aikakaudella eläimet puhuttavat myös lukevia aikuisia uudella tavalla, ja nykykirjallisuus suorastaan pulppuaa erilaisia tarinoita eläimistä. Ihmisen toiminnan seurauksena maapalloa asuttaneista suurista eläinlajeista valtaosa on kadonnut tai vaarassa kadota. Vaikka faabelin perinne kummittelee taustalla, myös kadonneet kontekstuaaliset tekijät määrittävät väistämättä aikuisille suunnattuja eläimiä käsitteleviä nykykertomuksia. Eläimiä koskevan tieteen viime vuosikymmenten vauhdikas kehitys on muuttanut entisestään käsitystämme muista eläimistä. Yksi selkeä muutos erottuu kirjallisuuden aiheiksi valikoituvissa eläinlajeissa. Nykykirjallisuudessa etsitään aiheiksi usein harvinaisempia eläinlajeja aiemmasta kirjallisuushistoriasta tuttujen lajien sijaan. Vaikkapa faabeleista tutut ketut ja George Orwellin tunnetusta satiirista Animal Farm (1945) tutut maatilan eläimet ovat tehneet tilaa harvinaisemmille eläinlajeille, jotka eivät kanna samanlaista metaforista kirjallisuushistoriallista taakkaa mukanaan.
Kun tieto merten syvyyksissä elävistä toinen toistaan kummastuttavammista eläinlajeista on lisääntynyt, mutta valtaosa lajien ominaisuuksista ja käyttäytymisestä on edelleen suurelle yleisölle tuntematonta, nykyajan tarinankertojien kiinnostus ja mielikuvitus on suuntautunut yhä useammin merieläimiin. Esimerkiksi Patrik Svenssonin suosittu esseeromaani Ankeriaan testamentti (2020) yhdistää omaelämäkerrallista otetta pyrkien samalla jäljittämään laajoja kulttuurihistoriallisia kaaria äärimmäisen uhanalaisen ankeriaan lajitarinan siivittämänä. Ankerias on eriskummallinen kalalaji, jonka jännittävän luonnontieteellisen mysteerin verkkaista paljastumista teos valottaa. Teoksen lähestymistapa on tyypillinen nykykirjallisuuden eläinkertomuksille, joissa jokin aiemmalle eläintarinoiden perinteelle tuntemattomampi eläinlaji nostetaan kuvittamaan laajempaa ilmiötä, esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai luontokadon tematiikkaa, ja keskustelemaan kaunokirjallisin keinoin luonnontieteellisen historian kanssa. Tällaiset eläinkertomukset heijastavat biologiset eläinlajit ja -yksilöt huomioon ottavaa tietoisuutta kirjallisuuden eläinhahmoista ja niiden välillisistä vaikutuksista ympäröivän todellisuutemme lajikirjoon.
Kuva: Frans Snyders (1579–1657) Fable of the Fox and the Heron. Nationalmuseum Stockholm. Wikimedia Commons.
Lähteet:
Kivistö, Sari. 2007. ”Faabeli”. Teoksessa Kirjallisuus antiikin maailmassa, toim. Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi ja Raija Sarasti-Wilenius, 352–62. Helsinki: Teos.
Phaedrus. 2006. Phaedrus fabulae = Phaedruksen faabelit. Toim. ja suom. Tuulikki Elo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1083. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Svensson, Patrik. 2020. Ankeriaan testamentti. Suom. Maija Kauhanen. Helsinki: Tammi.
Zillén, Erik. 2021. ”Death of a Genre?: The Aesopic Fable and the Emergence of Modernity”. Reinardus: Yearbook of the International Reynard Society 33 (1): 151–67.