Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Luin hiljattain englantilaisen Wilkie Collinsin (1824–1889) romaanin Moonstone. Moonstone on kertomus nuoresta englantilaisnaisesta Rachel Verinderistä ja hänen perimästään arvokkaasta intialaisesta jalokivestä. Rachelin kahdeksantoistavuotispäivän juhlissa koru varastetaan, ja alkaa useasta näkökulmasta avattu selvitystyö varkaan paljastamiseksi ja aarteen takaisin saamiseksi. Korun arvo ei ole yksin jalokivessä itsessään, sillä myös sen uskonnollinen ja symbolinen painoarvo on suuri; mukana tarinassa onkin kuuluisiin jalokiviin, kuten Koh-I-Noor-timanttiin, ajatukset johtavia juonteita. Aarteen tie Intiasta entiseen emämaahan Britanniaan on kulkenut oikeudettoman anastuksen kautta, ja timanttia aiemmin vartioineet bramiinipapit ovat valmiita tekemään kaikkensa palauttaakseen jalokiven jälleen jumalan patsasta koristamaan.
Vuonna 1868 ilmestynyt Moonstone luokitellaan kirjeromaaniksi (epistolary novel), ja sen kerronta etenee eri henkilöhahmojen kirjemuotoisten lausuntojen vuoropuheluna. Sanansa sanovat niin Verinderin perheen asianajaja, palvelija ja lääkäri kuin tapahtumia todistaneet tuttavatkin, ja jalokiven arvoitusta selvitetään useiden lausuntojen ja monipolvisten yksityiskohtien purkamisen avulla. Kirjeromaanin asema kirjallisuushistoriassa ei ainakaan kaikkien tutkijoiden mukaan ole noussut aivan ansaitsemalleen tasolle. Joe Brayn (2003, 2) mukaan epistolaariromaanin vaikutusta myöhemmän romaanikirjallisuuden tyylilliseen ja tajunnankuvaukselliseen kehitykseen on vähätelty: lajia pidetään turhan usein omana, muusta romaanikirjallisuudesta erillisenä saarekkeenaan proosan historiassa, ja sen elinkaaren lyhyenä huippuna pidetään noin 120 vuoden mittaista ajanjaksoa luvulta 1670 luvulle 1790. Bray toteaa kokeellisena muotona pidetyn epistolaariromaanin hiipuneen pois kolmannen persoonan romaanikerronnan nousevan suosion myötä, jopa siinä määrin, että genren on usein ajateltu olevan ”an exclusively late seventeenth- and eighteenth century phenomenon” (ibid. 2).
Huomattava on, että Brayn teoksensa johdannoksi kirjoittamien sanojen maalaamasta synkästä kuvasta huolimatta kirjeromaani ei suinkaan ole kadonnut, vaan genren uusia edustajia ilmestyy yhä tasaisesti. Collinsin Moonstone on ilmestynyt Brayn mainitseman kirjeromaanin suosion huippukohdan ollessa jo kaukana takana, ja tyypillisestä luokituksestaan huolimatta romaani asettuu kahden genretradition väliin. Siinä, missä kirjemuodon hallitsevuus ja moniäänisyys jatkavat kirjeromaanin perinnettä, teoksen muut juonteet enteilevät vasta orastamaisillaan olevaa kirjallista suuntaa: Moonstonea pidetään yhtenä modernin salapoliisiromaanin varhaisimmista edustajista, ja saman tunnustuksen on saanut Collinsin muista teoksista erityisesti Valkopukuinen nainen (The Woman in White, 1860). Moonstone osoittautuu erityisen uutuusarvoiseksi kutsumalla aikansa kirjallisuuden kentälle ne peruspiirteet ja ainekset, joista klassiset salapoliisikertomukset myöhemmin tulivat tunnetuiksi.
Genrenäkökulmasta katsoen Moonstone saattaa näin ollen vaikuttaa teokselta, jolla on ollut riski jäädä lukijaansa odottavien kirjojen pinon alimmaiseksi, unohtua aikansa suositumpien kirjallisten virtausten alle ja hukkua. Sen pääpiirteet ovat peräisin kahdesta lajitraditiosta, joista ensimmäinen on jo suosionsa huippukohdan ohittanut, toinen vasta vakiinnuttamassa asemaansa kirjallisena muotona, jonka suosio myöhemmin oli nouseva odottamattomankin suureksi. Collinsin romaanin myöhemmin suureen arvoon nostaneet piirteet eivät ehkä mukautuneet teoksen ilmestymisajankohtana vallitseviin makumieltymyksiin ja tyyli-ihanteisiin, mutta Collins hurmaa uusia lukijoita yhä: hänen teostensa pariin löytävät sekä rikoskirjallisuuden että kirjeromaanin ystävät. Etenkin Valkopukuinen nainen, teosjoukon nimekkäin, on saanut useita adaptaatioita sekä teatterilavalla, elokuvassa että televisiossa.
Kirjallisuuden lajit tapaavat tehdä keräilyretkiä toistensa reviirille ja poimia käyttöönsä toistensa aineksia; onhan kirjeromaaninkin pohjalla oma, erillinen kirjallisen viestinnän muotonsa, jota blogissamme on jo aiemmin pohdittu (https://projects.tuni.fi/kirjallinensukupuutto/blogi/kirjeen-metaforat/).Vaikkei varsinaisesta epistolaariromaanista kyse olisikaan, kirjemuodon hyödyntäminen upotusrakenteena on yksi mahdollinen tapa, jolla eri genrejen tyylilliset ja kerronnalliset avut voidaan saattaa yhteen: modernin salapoliisiromaanin edustajista voidaan nimetä vaikkapa Robert Galbraithin Sysimusta sydän (The Ink Black Heart, 2022), joka kolmannen persoonan kerronnan lisäksi koostuu pitkistä ja usein toistuvista, internetin pelifoorumilta siteeratuista keskustelukatkelmista. Syrjään väistyneen, käsinkirjoitetun ja huolellista muotokieltä noudattavan kirjeen tilalle ovat tulleet sähköpostit, vapaa-ajan epämuodollisessa viestinnässä sähköpostien tilalle taas lyhyet ja omanlaisiaan ilmaisukonventioita noudattavat chat-keskustelut ikoneineen ja tekstiin upotettuine videoineen. Upotusrakenteena käytetty kirje voi myös ajautua kiehtovaan vuorovaikutukseen ja rajankäyntiin muiden kirjoittamisen, viestinnän, itsereflektion ja ajatustenvaihdon tapojen kanssa: Umberto Econ vaikuttavassa romaanissa Prahan kalmisto (Il cimitero di Praga, 2010) eettisten ristiriitojen raastama päähenkilö ryhtyy päiväkirjamerkintöjen ja kirjeenkirjoituksen välimaastoon uppoavaan vuorokirjoitteluun oman sivupersoonansa, apotti Dalla Piccolan, kanssa. Kerronnassa ääneen pääsevät sekä juutalaisvastaisia asiakirjoja väärentävä päähenkilö, Dalla Piccola että kertoja.
Genrejen väistymistä ja orastamista tulee helposti tarkastelleeksi laajana kirjallisuushistoriallisena ilmiönä, mutta yhtä palkitsevaa on havaita kirjallisia vahdinvaihtoja myös yksittäisten teosten sisällä. Collinsin teoksessa hiljalleen hiipuvan kirjeromaanin soihtu ei sammu vaan siirtyy päätään nostavan salapoliisiromaanin käsiin valaisemaan polkua, jota lukijat, kriitikot tai itse kirjoittajatkaan eivät vielä näe muutamaa askelta edemmäs. Markkinoinnin hyökkäävälle ja läpinäkyvän kosiskelun keinoin lukijaa liehittelevälle kielelle on vaikea taivuttaa teosta, joka ei aivan ole lintu eikä kala: sen kohderyhmää on vaikea täsmentää, ja kohderyhmän ollessa hajanainen myös myyntipuheet muuttuvat äkkiä hakuammunnaksi. Onkin ilo nähdä, millaisen klassikkoaseman Wilkie Collinsin teokset ovat salapoliisikirjallisuuden varhaishistorian uranuurtajina saaneet. Jonkinlaisia inflaatiokausia historiansa kaarella ovat kokeneet sekä kirje että kirjeromaani, mutta täysin syrjään ei kumpaakaan koskaan ole sysätty.
Viitattu kirjallisuus
Bray, Joe 2003: The Epistolary Novel. Representations of Consciousness. London & New York. Routledge. Taylor & Francis Group.
Kuva: Wikimedia Commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Magnifying_glass_on_antique_table.jpg