Kirjoittanut Isa Välimäki
”Samoin kuin idylli on kadonnut elävien, samoin se on kadonnut kuolleittenkin kaupungeista”, julistaa rakennustaiteen ja ornamentiikan professorina toiminut Carolus Lindberg (1930, 18) Kotipuutarha-lehden joulunumerossa vuonna 1930. Samassa numerossa lehden toimittaja, sittemmin puutarhatieteilijänäkin tunnetuksi tullut, Mikko Jortikka (1930, 14) soimaa kansalaisia hoitamatta jääneistä haudoista, sillä ”[v]ainajainsa muiston kunnioittaminen kuuluu kansakuntien kaikkein tärkeimpiin kulttuurivelvollisuuksiin”. Näiden seikkaperäisten kirjoitusten innoittamana Suomessa aloitettiin vajaa sata vuotta sitten järjestelmällinen kalmistokulttuurin kehittämistyö, mikä tarkoitti myös unohdettujen hautojen suunnitelmallista kaunistamista ja hoitoa. Kalmistokulttuurin kehittämiskeskusteluissa myös kirjailija Arvid Lydecken (1937, 4–5) kantoi huolta siitä, että ”elämme unohdettujen hautojen maassa” ja näki hoidetun, menneiden sukupolvien muistoa vaalivan haudan kertovan ”eritoten sydämen sivistyksestä”.
Projektimme ensimmäinen vuosi on lopuillaan ja pysähdyn pohtimaan uudelleen tehtäväämme. Kadonneiden kirjallisuuden lajien tutkiminen muistuttaa monin tavoin kirjallisen kalmiston hoitamista: unohdettujen tai syrjään jääneiden lajien hautakumpujen etsimistä, kuluneisiin hautakiviin kätkeytyneiden merkintöjen esiin raaputtamista, ajassa kerrostuneiden rikkaruohojen ja nokkosten hienovaraista siivoamista haudan kirkastamiseksi. Kummulle sattumalta pysähtynyt kulkija kysyy: mikä laji tässä makaa, mitkä sen historiallisen matkan vaiheet ovat olleet. Miksi laji on unohtunut aikamme kirjoittajilta, lukijoilta tai tutkijoilta? Joskus on kysyttävä varovasti kuiskaten, toisinaan ilmassa väreilee kiehtova vaikutelma – kuin hauta olisi malttamattomana odottanut löytäjäänsä. Jotkut haudat ovat selvästi unohtuneet jo kauan aikaa sitten ja lähestulkoon sekoittuneet ympäröivään maa-ainekseen, toisissa voi havaita jälkiä aivan tovi sitten tapahtuneista vierailuista. Tallattuja polkuja, kuihtuneita kukkia ja sivuun siirrettyjä nuhjaantuneita muistoesineitä, jotka lojuvat hautojen lähistöllä kuin vanhanaikaisina hylätyt lajikonventiot.
Tällä kertaa seison idyllin hautakummun vieressä, kirjallisen kalmiston rauhallisessa päädyssä veden äärellä. Kuvittelemani hautakivi on pienten lintujen suosiossa, vaatimaton ja kulunut pieni kivi, silti merkitykseltään monumentaalinen. Idyllin käsite on peräisin antiikin kreikkalaiselta runoilijalta Theokritokselta, jonka tuotannosta on jälkipolville säilynyt 30 idyllirunoa. Näistä vain osa edustaa paimenrunoudeksi myöhemmin vakiintuneita piirteitä, eikä kaikkien runojen tekijyydestäkään ole täyttä varmuutta. Idylli tarkoittaa alkujaan kirjaimellisesti pientä kuvaa ja Theokritoksen kohdalla käsitteellä korostettiin nimenomaisesti runojen pienimuotoisuutta. Vasta myöhemmin idyllin käsite alkoi vakiinnuttaa tarkkarajaisempaa merkitystään kertomarunouden lajityyppinä, jossa ihannoidaan sopusointuista ja yksinkertaista maalaiselämää, usein tietyssä yhtenäisesti esitetyssä luonnonläheisessä paikassa. Orastavat konfliktit tai ristiriidat ratkeavat idylleissä usein kuin itsestään, jos sellaisia ylipäätään esiintyy. Idyllien aihepiiri rajautuu tyypillisesti elämän perusasioiden varaan. Nimimerkki Veli Villehartti onkin aikoinaan kirjoittanut: ”Idylliä pitää varjella kuin arkaa kukkaa siitä huolimatta, ettei puheenaoleva tapaus ole mikään harvinaisuus. Jokainen puistonpenkki voisi kirjoittaa paksuja memoaareja niistä, jos voisi kirjoittaa.” (Villehartti 1935, 5.)
Idyllin laji on sittemmin taivaltanut kanssamme läpi vuosisatojen ulottaen vaikutuksensa eri taiteenlajeihin. Etenkin kukoistuskaudellaan renessanssin ja barokin aikana sekä myöhemmissä muunnelmissa idylli on katsonut kaihoisasti menneeseen ja kaivannut ihmiskunnan kadotettua kulta-aikaa luonnon läheisyydessä. Idyllin traditio välkehtii nykykirjallisuudessamme siellä täällä. Selviä vaikutteita voi tavata niin nykyajan rakkausromaaneissa kuin fantasiakirjallisuudessakin tai esimerkiksi kertomuksen sisäisenä vastaparina kauhua herättäville tai satiirisille jaksoille. Itsenäisenä lajityyppinä idyllikirjallisuuden voi kuitenkin havaita kadonneen viimeistään 1900-luvun aikana. Mutta voisiko idyllin lajityypillä olla itsenäisessäkin muodossaan uutta annettavaa juuri meidän ajassamme? Tähän mieltäni kiehtovaan ajatukseen palaan myöhemmissä kirjoituksissani.
Lindbergin vaikutusvaltaiset näkemykset kalmistojen kehittämistarpeesta sommitellaan hänen kirjoituksessaan eritoten kadonneen idyllin varaan, mikä puolestaan johtaa nopeasti yhteisölliseen toimeen tarttumiseen. Idylli paljastaa aina runsaasti kirjoituksen kantamista hyvän elämän ihanteista, kätketystä kaihosta, haaveista ja elämän perusarvoista. Lindbergin paheksunnan kohteita ovat uusien suuntausten tuomat ”luotisuorat kirkkomaakäytävät”, vehreyden kustannuksella ”röykkiömäisesti” yhteen ahdetut hautakivet ja monumenttien ”pröystäilevä komeus”. Tällaisen kehityksen sijaan Lindberg peräänkuuluttaa kalmistoihin kadonneen idyllin palauttamista: maalauksellista kauneutta, rauhaa mietiskelyyn ja muisteluun sekä ennen kaikkea ”enemmän sekä alkuperäistä että jalostettua luontoa kirkkomaillemme, sitä luontoa, josta me kaikki, niin elävät kuin kuolleet, olemme osia”. (Lindberg 1930, 18.)
Kuva: Robert Seldon Duncansonin maalaus Woodland Stream, an Idyll (n. 1865). Wikimedia Commons.
Lähteet:
Jortikka, Mikko 1930. Unohdetut kummut. Miten kansamme on täyttänyt tinkimättömän kulttuurivelvollisuutensa. Kotipuutarha, 1930 (Joulunumero 17–18), 14–15.
Lindberg, Carolus 1930. Uusia suuntaviivoja kirkkomaataiteellemme. Kotipuutarha, 1930 (Joulunumero 17–18), 18.
Lydecken, Arvid 1937. Unohdettujen hautojen maassa. Puutarha ja koti: Suomen kotipuutarha-liiton lehti, 1937 (6–7), 4–6.
Villehartti, Veli [Arvo Suominen] 1935. Idyllejä. Turun Sanomat, 13.3.1935.