Kirjoittanut Katariina Kärkelä
H. C. Andersenin sadussa ”Satakieli” koko Kiinan suuri hovi hullaantuu villin satakielen laulusta. Tarinan alussa vieraat kaikkialta maailmasta saapuvat katsomaan keisarin kuuluisaa puutarhaa, jossa kukista kauneimpiin on sidottu hopeatiukuja ja joka ulottuu niin kauas, ettei puutarhurikaan sen rajoja tunne. Niin vaikuttuneita kuin ihmiset näkemästään ovatkin, jättää heihin syvimmän jäljen meren äärellä asuvan satakielen laulu: puutarhan häikäisevän kauneuden keskellä ”satakieli on kuitenkin kaikkein paras”, kuten vieraat toteavat (”Satakieli”, 247). Keisari pyytääkin linnun palatsiin laulamaan, jotta se voisi asua hänen luonaan ja esiintyä hoville. Satakieli elää kultaisessa häkissään onnettomana, kunnes keisari saa lahjaksi jalokivin koristellun, mekaanisen linnun. Keinolinnun laulu ilahduttaa hovia vielä satakieltäkin enemmän: sen sävelmä ei milloinkaan muutu vaan noudattaa aina täydellisen identtistä kulkua. Liioin ei lintu väsy, sen koneisto ei pyydä taukoa. Tästä lukija kuitenkin hämmentyy ja alkaa ihmetellä hovin yleistä mielipidettä. Lukijan on vaikea ymmärtää, miksei aidon satakielen laulun lumo riitä.
Kertomus satakielestä herättää kysymyksiä alkuperäisyyden ja jäljittelyn suhteesta, Aristoteleeseen usein yhdistetystä ajatuksesta, joka näkee taiteen luonnon imitaationa: jäljittelyn kohteena on sekä esitettävänä oleva asia tai muoto että luova teko, luonnon pysähtymätön prosessi (ks. esim. Drost 1991, 47–48). Satakielen tapauksessa jäljittely ilmenee kirjaimellisimmillaan, kun taitava käsityöläinen pyrkii keinolinnullaan peittoamaan aidon satakielen kyvyt. Andersenin tarina luokin jännitteen luonnollisen ja keinotekoisen, laskelmoidun ja intuitiivisen välille. Tämä sama jännite, ikiajat sitten syntynyt ja vuonna 1843 julkaistussa sadussa kauniisti viritetty, on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Kysymystä tekoälyn taiteellisista kyvyistä on blogissamme pohdittu puolisentoista vuotta sitten, kun Erika Pihl (2023) pyysi keskustelurobottia laatimaan ritariromanssin. Viimeistään nyt, armottomana vuonna 2025, keskustelu tekoälyn kyvyistä ja etiikasta on varsin kaukaisiin ääripäihin ajautunut. Käsitykset siitä, mikä kaikki on keinotekoisesti korvattavissa, karkaavat vähä vähältä laajemmille kehille.
Kirjallisuuden lajikatoa koskee kipeästi myös kysymys siitä, olemmeko menettämässä kompetenssimme lukea ja kirjoittaa erilaisia lajeja, nykyisiä ja tulevia. Hapertuva historiantuntemus ja supistuva kielitaito äkkiä tekevät vieraaksi jääneen, vanhan ja marginaalisen kirjallisuuden lukemisen kynnyksen korkeaksi, mutta samainen vaara on alati lukijan ja kirjoittajan kintereillä nykyhetkelläkin. Ongelmia voisi spekuloida ennen pitkää syntyvän, mikäli luomistyö todella siirtyy tiiviimmin tekoälyn käsiin muutenkin kuin viihteellisessä kokeilutarkoituksessa. Silloin kaunokirjalliset teokset ja niistä syntyvä lukukokemus todennäköisesti lakkaisivat olemasta enemmän kuin osiensa summa. Mieleen tulee BBC:n vajaan kymmenen vuoden takainen televisiosarja Sherlock, jonka päätösjaksossa The Final Problem päähenkilön vaaralliseksi rikolliseksi paljastunut sisar soittaa viulua erittäin taitavasti. Kun hänen soittotaitojaan kehutaan, hän toteaa, ettei tiedä, onko musiikki kaunista vai ei – hän tietää vain, onko se oikein. Jotakin samaa voisi kuvitella tapahtuvan, jos tekoäly koulittaisiin huippuunsa taiteen eri osa-alueilla. Koneen voi opettaa seuraamaan säntillisiä algoritmeja, jotka johtavat laskennallisesti täydelliseen lopputulokseen. Tekoälyn veistämä teos voi olla teknisesti kunnossa: se voi sisältää tarvittavat lajityypin tyylipiirteet, motiivit ja juonikuviot ja asettaa ne oikeisiin mittasuhteisiin. Luulisi kuitenkin, että tekoälyn suunnittelema taiteellinen maisema olisi teknisessä puhtaudessaan yllätyksetön. Esteettinen ilo syntyy toiston harmoniasta mutta myös kaikesta odottamattomasta ja säröjä saaneesta, kompuroinnistakin.
Epätäydellisyydessään elävää, säröilevää taidetta, ihmistä tai maailmaa ei enää haluta nähdä.
Vai halutaanko sittenkin?
Kun keisarin lahjaksi saaman keinolinnun mekanismi Andersenin sadussa viimein särkyy, kääntyy kuolemaa tekevä hallitsija elävän linnun puoleen. Satakieli palaa varjoisista metsistään keisarin ikkunalle ja laulaa niin kauniisti, että Kuolemakin suostuu luovuttamaan keisarilta anastamansa valtikan ja palaamaan hautausmaan hiljaisiin tarhoihin.
Tiesiväthän sen vieraiden maiden matkaajat jo kauan ennen keinolinnun saapumista.
Parasta oli sittenkin satakieli.
Lähteet
Andersen. H. C. 1951 (1843): ”Satakieli” (”Nattergalen”). Teoksessa H. C. Andersen. Kootut sadut ja tarinat I. Suomentanut Maila Talvio. Porvoo. WSOY.
Drost, Mark P. 1991: “Aristotle and Nietzsche on Art as Imitation of Nature.” Diálogos, 58, 1991. 47–62.
Pihl, Erika 2023: ”Bard, write me a chivalric romance.” Kirjoitus Kirjallinen sukupuutto -hankkeen blogissa 2.10.2023. Viitattu 25.5.2025. https://projects.tuni.fi/kirjallinensukupuutto/blogi/bard-write-me-a-chivalric-romance/
Kuva: Vilhelm Pedersenin kuvitus Andersenin satuun ”Satakieli”. Wikimedia Commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Nightingale_02.jpg