Kirjoittanut Erika Pihl
Tekoäly hoitaa yhteiskunnassamme jo monia perinteisesti ihmisten toiminnaksi miellettyjä tehtäviä: chattibotti vastaa asiakkaiden kysymyksiin, ruokarobotti tuo ostokset kotiovelle, bottiystävä tarjoaa juttuseuraa… Myös kirjailijana tekoäly on kunnostautunut. Tietokoneohjelmalla tuotettu Jack Kerouac -jäljitelmä 1 the Road (2018) valmistui neljän päivän mittaisen automatkan aikana maisemia kuvaavan kameran, keskusteluja tallentavan mikrofonin ja ohjelmalle etukäteen syötettyjen kirjallisuusnäytteiden pohjalta. Jos siis tekoälyllä on syntynyt kokonaisia uusia teoksia, olisiko siitä myös kirjallisuuden kadonneiden lajien palauttajaksi?
Pyydän Google Bard -keskustelurobottia kirjoittamaan keskiaikaisen ritariromanssin, joka lajityyppinä hiipui 1400-luvulla. Odotukseni eivät ole kovin korkealla, vaikkakin tekoälyn sattumoisin sopiva nimi, muinaiskelttiläisiin ammattilaistarinankertojiin viittaava ”bard”, bardi, suorastaan velvoittaa tässä tapauksessa hyvään lopputulokseen.
Ritariromanssi vuosimallia 2023 syntyy kymmenessä sekunnissa. Se koostuu viidestä lyhyestä proosakappaleesta ja kuuluu suomeksi käännettynä tiivistetysti näin: Olipa kerran Lancelot, pyöreän pöydän ritari ja kuningas Arthurin uskollinen ystävä. Ratsastaessaan metsässä hän löysi lohikäärmeen vangitseman kauniin naisen, jalosukuisen miehen tyttären, jonka lohikäärme oli kaapannut lunnaiden toivossa. Lancelot surmasi menestyksekkäästi lohikäärmeen – hänen miekkansa ”upposi lohikäärmeen kylkeen kuin voihin” – ja vei neidon takaisin kiitollisen isän huomaan. ”Sir Lancelot oli todellinen ritari, joka aina taisteli oikeuden puolesta”, päättää tekoäly kertomuksensa ja listaa lopuksi ystävällisesti aineksia, joita minun kannattaisi hyödyntää omassa romanssissani, kuten ”neito pulassa”, ”vaarallinen tehtävä” ja ”taikamiekka”.
Tuotos perustuu koneoppimiseen: Bardille on syötetty dataa, josta se havaitsemiensa säännönmukaisuuksien perusteella rakentaa pyytämäni lajityypin tekstin. Kirjallisuuden laji tunnistetaan yleensä sisällöllisten, temaattisten ja muodollisten seikkojen yhteisvaikutuksena. Tekoäly poimii näitä piirteitä laajasta aineistosta ihmisaivoja nopeammin. Bardkin toisintaa varsin tyylipuhtaasti joitakin ritariromanssin perinteisiä sisältöjä (Lancelot, pyöreä pöytä) ja rakenteellisia vakioita, kuten vertauskuvallista kieltä ja jalojen naisten hyväksi suoritettua, onnelliseen loppuun päättyvää seikkailua, jota on lajityyppiä määriteltäessä pidetty sen välttämättömänä piirteenä (Whetter 2008, 50).
Mutta silti: onko Bardin luoma uusioromanssi oikeastaan elossa? Lajin voidaan ajatella kuolevan, kun sen edustajat jäävät oman säännöstönsä vangeiksi, ja lajin kehitys pysähtyy (Fowler 1971, 214). Bard näyttää synnyttäneen juuri tällaisen kuolleen tekstin. Sen kaavamaisuudessa kuitenkin häivähtää muutoksen aavistus. Romanssien taistelukuvauksille ominaiset näyttävät eläin- ja metsästysmetaforat korvautuvat nykylukijalle tutulla ja helposti ymmärrettävällä voiveitsivertauskuvalla, ja lajityypin perinteisen prologin tilalla nähdään satumainen ”olipa kerran” -aloituskaava, joka ei kuulu keskiajan romanssikerrontaan. Mennyt ja nykyinen kohtaavat, eri lajityypit liukuvat soveltavasti yhteen. Pitäisikö tähän suhtautua innovatiivisena uudistamisyrityksenä, jota voidaan pitää aika- ja paikkasidonnaisten lajien uuden elämän ehtona? Epäilen enemmänkin onnekasta vahinkoa.
Omaperäisyys yhdistetään usein romantiikan ajan ihanteisiin, mutta lukijan odotusten hienoinen nyrjäyttäminen kuului runoilijan taitoon jo ritariromanssien aikaisessa traditiopohjaisessa kirjallisuuskäsityksessä. Klassisen retoriikan perintönä kirjoitustaidossa oli kyse mestarillisten edeltäjien ahkerasta jäljittelystä (exercitatio) ja runousopin sääntöjen haltuunotosta (ars), mutta loisteliaaseen lopputulokseen tarvittiin käytännön työn lisäksi myös ripaus taikaa, sitä jotakin, jota ei voi opettelemalla saavuttaa: kun synnynnäinen lahjakkuus – ingenium – harjoituksen myötä leimahtaa, työstettävä tarina-aines on lopulta sulaa vahaa runoilijan lämpimissä käsissä (Poetria nova, 214–217).
Tekoälypohjainen kirjallisuus horjuttaa perinteistä kaunokirjallista kommunikaatiomallia, jossa kirjallinen teos näyttäytyy kirjailijan tavoitteellisena viestintänä lukijalle. Tavoitteellisuus katoaa: tekoäly ei sepitä viihdyttämis- eikä opettamistarkoituksessa, ei esteettisten eikä yhteiskunnallisten tarkoitusperien vuoksi. Se pelkästään toistaa oppimaansa, vailla halua ottaa kantaa tai saada palkkiota. Sen myötä siirrytään luonnottoman ja järjenvastaisen tuntuiseen vaikutelmaan tekijästä, joka ei ole kuollut pelkästään vertauskuvallisesti, kuten lukijan roolia merkitysten luomisessa korostavissa jälkistrukturalistisissa teorioissa, vaan joka on konkreettisesti täysin eloton.
Isoon kysymykseen ”miksi luemme kirjallisuutta?” ei ole yhtä selkeää vastausta. Amerikkalaiselle kriitikolle Harold Bloomille (2001) kyse on mielten välisestä kohtaamisesta ja tästä kohtaamisesta haltioitumisesta: ”Lukiessamme me etsimme, vaikkakin tiedostamatta, ajattelutapaa, joka olisi omaperäisempi kuin omamme.”
Bardin romanssissa ei ole mieltä löydettäväksi – ei ingeniumia, joka valaisisi paitsi tekstin, myös lukijan.
Laji herää henkiin, hetkeksi, mutta liekki jää syttymättä.
Lähteet
Bloom, Harold. 2001. Lukemisen ylistys. Käänt. Kalevi Nyytäjä. Helsinki: Otava.
Fowler, Alastair. 1971. “The Life and Death of Literary Forms.” New Literary History 2.2: 199–216.
Geoffrey of Vinsauf. 2010. Poetria nova of Geoffrey of Vinsauf. Käänt. Margaret F. Nims. Toronto: Pontifical Institute of Mediaeval Studies.
Whetter, K. S. 2008. Understanding Genre and Medieval Romance. Aldershot: Ashgate.