Kirjoittanut Katariina Kärkelä
A branch of the apple-tree from Emain
I bring, like those one knows;
Twigs of white silver are on it.
Crystal brows with blossoms.
There is a distant isle,
Around which sea-horses glisten:
A fair course against the white-swelling surge,–
Four feet uphold it.
(The Voyage of Bran, 4.)
Tällaiset ovat ensimmäiset sanat, jotka kutsumaton, tuntemattomista maista saapunut vieras linnoituksen salissa lausuu Branille. Sanojen ja niitä seuraavan laulun vaikutus on suuri: Bran värvää kasvattiveljensä avukseen merimiesten retkuetta johtamaan ja lähtee vieraan kehotuksesta purjehtimaan kohti länttä ja Emainiksi nimettyä merkillistä maata. Laulunsa laulettuaan nainen katoaa ja vie mukanaan ihmeellisen kauniisti kukkivan, hopeisen hedelmäpuun oksan, jonka Bran on eräällä kävelyretkellään löytänyt. Oksa on naisen mukaan Emainin saarelta tullut, ja tuolle saarelle on Branin nyt päästävä.
Myöhäiseltä 600-luvulta tai 700-luvun alusta peräisin oleva The Voyage of Bran on alkujaan vanhalla gaelin kielellä kerrottu tarina Bran-nimisen miehen seikkailullisesta merimatkasta länteen ja sen äärestä löytyvään tuonpuoleiseen. Se on myös yksi tunnetuimmista immram-genreä edustavista teoksista. Echtra-lajille läheistä sukua oleva immram on erityisesti keskiajan Irlannissa kukoistanut matkakertomustyyppi, jossa tarinan sankari purjehtii kohti salaperäistä maata ja matkallaan pysähtyy useilla taianomaisilla saarilla. Immram-tarut ovat syntyneet väkivaltaisina, raakoina aikoina, mikä on jättänyt jälkensä kertomuksiin: monessa tapauksessa tarinan sankari lähtee matkalleen tekemistään rikkomuksista rangaistuna tai aikeissa kostaa kokemiaan vääryyksiä. Tarinat ovat paitsi merellisiä seikkailukertomuksia myös – ja ehkä ennen kaikkea – kuvauksia etsijän henkisestä taipaleesta, jonka päätepistettä matkan takana odottava tuonpuoleinen edustaa. (Bekkhus 2019, 95–96; Aguirre 1990, 204–207.) Juuri henkisyyteen ja tuonpuoleiseen liittyvissä tulkinnoissa näkyy immram-tarinoiden kahtaalta kumpuava alkuperä: ne ovat yhtäältä irlantilaisen mytologian ja kansanperinteen, toisaalta saarelle juurtuneen kristillisen uskomusjärjestelmän ja maailmankatsomuksen kuvia.
Sammuneena kirjallisena perinteenä immram lukeutuu osaksi kuolleiden mutta myöhemmässä kirjallisuudessa uuden muodon saaneiden genrejen joukkoa. Immram-kertomusten perintö näkyy kenties kirkkaimmin englantilaisen kirjailijan C. S. Lewisin Narnia-fantasiateossarjan kolmannessa osassa Kaspianin matka maailman ääriin (Voyage of the Dawn Treader, 1952), joka on suurellekin yleisölle tuttu paitsi useita painoksia saaneena romaanina myös vuoden 2010 elokuvasovituksena. Teoksessa Narniaa hallitseva Kaspian varustaa Sarastus-nimisen aluksensa ja purjehtii miehistöineen kauas itäisille merille löytääkseen ja tuodakseen takaisin kotiin seitsemän Narnialle uskollista lordia, jotka hirmuvallan aikana oli karkotettu. Kaspian ystävineen kohtaa matkallaan monenlaisia vaaroja mutta myös hätkähdyttäviä ihmeitä: retkue löytää muiden muassa kullaksi muuttavan lähteen, lohikäärmeen aarteen, pimeän saaren, jolla painajaiset käyvät toteen, ja lopulta viimeisen meren, jonka vesi on makeaa ja jonka pinta on tyystin lumpeiden peittämä.
Kuten immraminkin tapauksessa, on purjehdusta tärkeämpää se, mitä tapahtuu merenkävijöiden sisimmässä. Kaspian pakottautuu valitsemaan vastuun ja kunnian ohi henkilökohtaisten pyrkimystensä, toiset päähenkilöt Lucy ja Eustace puolestaan ravistautuvat irti turhamaisuudestaan, kapeakatseisuudestaan ja itsekkyydestään. Janostaan huolimatta Kaspian ehtii ajoissa oivaltaa, että – Manuel Aguirren (1990, 215) luonnehdintaa lainaten – lähtemisen todellinen tarkoitus on paluu. Lopulta viimeisen meren äären ja sen takana odottavan tuonpuoleisen tavoittaa vain Riipitsiip, Narnian puhuvien hiirten päällikkö ja ritareista urhoollisin. Kuten Braninkin, myös Riipitsiipin kaukokaipuun on kerran herättänyt merelle houkutteleva, tosin metsänneidon laulama laulu:
Seudulla, missä taivas meren kohtaa,
on vesi makeaa ja hopeisena hohtaa.
On siellä idän ääret, määrä retken.
Oi Riipitsiip, siis tiedät hetken.
(Kaspianin matka maailman ääriin, 32.)
Lewisin teoksen taustalla vaikuttavista immram-kertomuksista eritoten isänsä surmaa kostamaan lähtevän Mael Duinin ja voimakkaan kristillisen kuvaston kyllästämän Pyhän Brendanin tarinat ovat selvästi löydettävissä: jälkimmäisen vaikutus korostuu koko tarinan etenemistä ohjaavana ydinlankana, maanpäällisen paratiisin toiveikkaana etsintänä (ks. esim. Swank 2019, 76–77). Lewisin fantasiateoksista tehtyjen tulkintojen tyypillinen, kristillistä pohjavirettä painottava tutkimusote ohjaa katseen tarttumaan niihin immramille ominaisiin piirteisiin, jotka ovat kristillisestä maaperästä itäneet ja jättäneet aavistuksen varjoonsa irlantilaisen mytologian puolen. Genrenä immram on kuitenkin tasapuolisesti velkaa molemmille.
Immramin taianomaisuus houkuttelee modernin, ehkä pienemmäksi käyneen maailman kyynistämänkin lukijan jälleen tavoittelemaan ihmeen tuntua ja kysymään, mitä tulee äärellisyyden jälkeen. Immram-kertomukset perustuvat oletukselle siitä, että tämänpuoleisella maailmalla todella on päätepisteensä ja rajansa. Hyvä olisikin muistaa, että reaalimaailmaankin voi perspektiiviä korjaamalla tuoda aivan omanlaisiaan ulottuvuuksia. Narnian kuningas Kaspian ällistyy kuullessaan ystäviensä kotiplaneetan olevan kauttaaltaan pyöreä. Kuninkaan vilpittömään ihmettelyyn perienglantilainen Edmund Pevensie vastaa pudistelemalla päätään ja toteamalla penseästi, että ”[p]allon muotoinen maailma ei ole mitenkään erikoinen, kun siellä on itse.” (Kaspianin matka maailman ääriin, 296).
Viitattu kirjallisuus
Aguirre, Manuel 1990: “The hero’s voyage in Immram Curaig Mailduin.” Études celtiques. Vol. 27. 203–220.
Bekkhus, Eivor 2019: 6. Men on pilgrimage – women adrift: thoughts on gender in sea narratives from early medieval Ireland. Luku teoksessa Gender in medieval places, spaces and thresholds. Ed. Victoria Blud, Diane Heath, Einat Klafter. Lontoo. University of London Press. 93–106.
Lewis, C.S. 2002 (1952): Kaspianin matka mailman ääriin. Suomentanut Kyllikki Hämäläinen. Helsinki. Otava.
Meyer, Kuno (toim. ja käännös) 1891 (800–900 jaa.): The Voyage of Bran Son of Febal to the Land of the Living. Lontoo. David Nutt.
Swank, Kris 2019: “The Child’s Voyage and the Immram Tradition in Lewis, Tolkien, and Pullman.” Mythlore: Journal of J.R.R. Tolkien, C.S. Lewis, Charles Williams, and Mythopoeic Literature. Vol. 38, no 1. 73–96.
Kuva irlantilaisen mytologian Aos Si -kansan kumpujen yli ratsastavasta seurueesta, Riders of the Sidhe (John Duncan, 1911). Wikimedia Commons. (https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Riders_of_th_Sidhe_(big).jpg)