Kirjoittanut Isa Välimäki
Gaseeli on ollut historiallisesti yksi Lähi-idän ja Etelä-Aasian alueiden suosituimmista runouden lajeista, jonka juuret löytyvät 600-luvun arabialaisesta mitallisesta rakkausrunoudesta. Tämä viehättävä runouden laji saa nimensä arabian kielen sanasta غزل, ġazal, joka merkitsee imartelua tai flirttailua. Gaseeli muodostuu vähintään viidestä parisäkeestä, joista kukin muodostaa oman itsenäisen runonsa. Toisiaan seuraavat parisäkeet muodostavat mittaan ja rytmiin tukeutuvan jatkumon, jossa noudatetaan tiettyä runokaavaa toistamalla samaa loppusanaa tai -sanontaa. Varhaisemmissa versioissa suosittiin lisäksi taidokkaita sisäriimejä. Gaseeli ei ole varsinaisesti kadonnut laji, mutta sen kirjallisuushistorialliset vaiheet ovat vaipuneet suhteellisen tuntemattomiksi etenkin länsimaisessa kirjallisuudessa, eikä sen leimallisia piirteitä tunnisteta nykyajassa välttämättä kovin hyvin.
Laji matkasi jo varhain menestyksekkäästi eri alueiden kirjallisuuksiin ja alkoi ottaa haltuun laajempia teemoja. Kun gaseelin muoto ajan saatossa terävöityi, rakkausteema katosi lajia määrittävänä piirteenä. 900-luvulta alkaen gaseeli levisi persialaiseen runouteen, jonka vaikutuspiirissä laji vakiinnutti tunnistettavimman muotonsa seuraavien vuosisatojen aikana. Tuolloin lajiin kehittyi uusi omintakeinen piirre: runoilijat alkoivat lisätä useimmiten viimeiseen parisäkeeseen oman puumerkkinsä, viittauksen itseensä runon sisään. Piirteen on arveltu kehittyneen osaksi gaseelin vakiintunutta muotoa, sillä runoilijat varautuivat jo etukäteen kirjallisen katoamisen vaaraan. Runoilijoilla oli tapana myydä rytmikkäitä gaseeleitaan esiintyville muusikoille, joiden hurmaavien esitysten pyörteissä alkuperäisten sanojen sepittäjä oli vaarassa joutua unholaan. Kirjallinen sinetti, runon sisään kynäilty signeeraus, suojasi runoilijaa unohdukselta ja toimi omana aikanaan vahvana tekijyyden merkitsijänä.
Koska gaseeli nojaa aiheiltaan alkujaan intohimoiseen rakkauteen, on sangen luontevaa, että uskonnon ja rakkauden yhdistävää väkevää sanomaa ylistänyt suufilaismystikko Rumi omaksui muodon omaan runouteensa 1200-luvulla. Jaakko Hämeen-Anttila on eleganteissa käännöksissään mukauttanut Rumin gaseeleita vapaamittaiseen ja nykyaikaiseen kieliasuun, mutta joissakin suomennoksissa gaseelin toistuvat loppusanat ovat säilyneet luontevasti: ”On jo myöhä ja sataa / kotiin, kotiin / tänne, tänne, ystävät kaikki, / kotiin, kotiin […] Oletko nähnyt jyvän? Satoa et ole nähnyt. / Sinähän olet kuin muurahainen, / kotiin, kotiin” (Rumi 2002, 105–106). Rumin sepittämissä tuhansissa gaseeleissa laji on levinnyt yhä laajemmalle yleisölle ja säilyttänyt universaalia lukijaa puhuttelevan lumovoimansa läpi vuosisatojen aina meidän päiviimme saakka. Rumin runoudesta jaetaankin ahkerasti lyhyitä sitaatteja sosiaalisessa mediassa, mutta samalla lukijoiden kompetenssi tunnistaa runouden lajien piirteitä uhkaa haurastua.
Jyrki Kiiskinen on elvyttänyt suomenkielistä gaseelia viime vuonna ilmestyneessä runokokoelmassaan Nenän edessä vuori (2023). Laji on jäänyt suomenkielisessä kirjallisuudessa harvinaiseksi, vaikka Otto Manninen julkaisi jo miltei sata vuotta sitten tiettävästi ensimmäisen suomenkielisen gaseelin ”Kultaiset torvet” kokoelmassaan Virrantyven (1925). Siinä missä Manninen sopeuttaa gaseelissaan suomen kieleen kokonaisen loppusanan sijaan lyhyitä hillittyjä loppusointuja, Kiiskinen tutkii muotoa säntillisemmin runokaavan mukaisesti toistuvan loppusanan keinoin. Suomen kielessä ratkaisu saa aikaan kiehtovaa ja tuoreelta tuntuvaa toisteisuutta. Jopa pidempien yhdyssanojen varaan rakentuvat gaseelit etenevät päättäväisellä otteella, esimerkiksi runo, jossa loppusanana tutkitaan nykyajan arjen symbolia, tiskiharjaa.
Kiiskinen on kokoelmassaan pitänyt kiinni myös gaseelin viimeistä parisäettä leimaavasta piirteestä, tekijän sinetistä. Runoilija ottaa ilon irti kirjoittamalla itsensä runon sisään eri tavoin: runojen viimeisissä parisäkeissä seikkailevat niin Jyrki, Kiiskinen kuin järvessä uiskenteleva kiiskikin. Kirjallisuuden lajikirjon monimuotoisuuden näkökulmasta Kiiskisen kokoelmaa voi pitää merkittävänä kulttuuritekona suomenkielisen runouden kentällä.
Kuva: Kamāl ud-Dīn Behzād, Dancing Dervishes (1480). Wikimedia Commons.
Kirjallisuutta:
Bauer, Thomas & Angelika Neuwirth (toim.) 2005. Ghazal as World Literature I: Transformations of a Literary Genre. Beirut: Ergon Verlag.
Kiiskinen, Jyrki 2023. Nenän edessä vuori. Helsinki: Teos.
Manninen, Otto 1925. Virrantyven. Porvoo: WSOY.
Rumi, Dzalaladdin 2002. Rakkaus on musta leijona. Suom. Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books.