Kirjoittanut Sari Kivistö
Näin kirjoitettiin Sanomia Turusta -lehdessä vuonna 1852 esiteltäessä edellisvuonna ilmestynyttä lisättyä painosta Suomen kansan arwoituksista. Varhaisella uudella ajalla oli monia muodikkaita pieniä kirjallisuuden lajeja, joilla oli suuri merkitys erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Yksi tällaisista pienistä lajeista oli juuri arvoitus, joka palveli ajanvietteen ohella vakavaakin tarkoitusta ja saattoi ratkaista vaikkapa sulhaspolon kohtalon. Laji kohdistui vahvasti vastaanottajaan, jolle annettiin tehtäväksi ratkaista arvoitus. Vitsit ja arvoitukset toimivat parhaiten, jos ne olivat uusia eivätkä ennen kuultuja.
Arvoitusleikki oli testi, jossa epäonnistuminen esimerkiksi kolmesti tarkoitti rangaistuksena matkaa Hymylään eli kuvitteelliseen häpeän tyyssijaan. Tällöin ”arwoittaja” saattoi sanoa: ”Hyys, hyys hymylään! kun et sitäkään tiedä, mikä pikku lintu liinahäntä läpi seinän lentelee”. (Oikea vastaus oli neula.) Matkalle Hymylään sai kehno vastaaja mukaansa hiiren hevoseksi, kissansuolet suitsiksi ja sontalapion reeksi. Perillä onnetonta vastaajaa odotti Hymylän outo käänteismaailma ja isäntäväen pilkka, mutta samalla löytyivät vastaukset aiemmin ratkaisematta jääneisiin kysymyksiin ja paluumatka saattoi alkaa.
Arvoituksen laji (lat. aenigma) on kuulunut läpi historian viihdykkeenä hääjuhliin, illanistujaisiin ja luostarikulttuuriin. Tunnetuimpia arvoituksia oli antiikin mytologiassa sfinksin Oidipukselle esittämä kysymys (”Mikä kulkee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella jalalla?”), jonka vastauksena oli ihminen, mutta arvoitusleikeillä on ollut vahva sijansa myös eri maiden kansanperinteessä. Arvoituksista on tehty latinankielisiä tutkielmia, joissa on eritelty arvoitusten muotoja ja kieltä. Turun Akatemiassa runousopin professori ja suosittu juhlarunoilija Torsten Rudeen ohjasi vuonna 1703 Jacob Wijkarin puolustaman väitöskirjan De aenigmatibus, jossa pohdittiin tämän kiehtovan lajin historiaa egyptiläisistä hieroglyfeistä, Kabbalasta, Zarathustrasta ja pythagoralaisuudesta lähtien. Noitarummutkin mainittiin. Arvoitus jakoi yleisönsä sisäpiiriläisiin, joille merkkien salat aukenivat, ja yhteisön ulkopuolisiin, jotka kuulivat vain sanat tai näkivät merkit, mutta eivät ymmärtäneet niiden sanomaa. Arvoituksellinen kieli mahdollisti pyhien oppien kätkemisen ulkopuolisilta.
Rudeenin väitöskirjassa raotettiin arvoitusten terminologiaa, tyyppejä ja lukuohjeita. Arvoitus saattoi rakentua kuvien ja merkkien varaan tai kysymysmuotoon. Esimerkiksi lintu, joka ei kuitenkaan ole lintu, oli arvoitusten kielellä lepakko. Arvoituksissa kirjaimia voitiin siirrellä ja sana lukea takaperin, niin että virke ”mitto tibi metulas” luettiin ravun tapaan kulkien lopusta alkuun saadakseen tietää, että puhuja lähettää vastaanottajalle terveisensä (”salutem”). Kirjain saattoi saada arvoituksissa sijaintinsa perusteella erityisen nimen: sanan alkuosaan asettuvaa kirjainta kutsuttiin metaforisesti sanalla pää, otsa, sarvet tai kokka, kun taas sanan keskiosan kirjain oli vatsa ja loppuun asettuva häntä tai jalka. Näin puhuja saattoi lähettää lukijalleen laivan, ”navem”, joka on vailla keulaa ja perää. Lukuohjeena tämä tarkoitti, että sanasta pitää riisua alku- ja loppukirjain, jolloin jäljelle jäi tervehdys, ”ave”. Tai jos kirjoittaja lähetti vastaanottajalle härän, ”taurum”, jolla ei ollut sarvia, sai vastaanottaja tosi asiassa arvokkaan lahjan eli kultaa, ”aurum”.
Yksi projektissamme tutkimistani lajeista on juuri antiikista lähtien suosittu arvoitus ja sitä koskevat latinankieliset tutkielmat, joiden avulla avautuvat lajin matka ja vaiheet historiassa. Arvoituksilla oli aivan erityinen kyky kietoa lukijan mieli pauloihinsa: Rudeenin dissertaatiossa arvoituksia verrattiin kalanpyydykseen ja labyrinttiin. Laji ei ole ehkä tyystin kadonnut, mutta sen suosio aktiivisessa käytössä on esi-isien ajoista selvästi hiipunut.
Niin, mikähän on se kolmijalka, joka paikallansa pyörii? Tai se mikä maalla kaatuu, mutta vedessä seisoo? Hyys hyys Hymylään, jos et sitäkään tiedä, että kyseessä ovat rukki ja kalaverkko!
Kuva-arvoitus: 1.6.1895, Lasten kuvalehti no. 6, s. 8. Kansalliskirjaston kokoelmat.
Rudeenista esimerkiksi joutsenlaulua käsittelevän väitöskirjan ohjaajana, ks. Esa Lehikoinen, Risto Lemmetyinen, Timo Vuorisalo ja Sari Kivistö, Suomen lintutieteen synty. Turku: Faros, 2009.