Kirjoittanut Isa Välimäki
Ensimmäiset lämmittävät auringonsäteet saavat haaveilevan mielen karkaamaan kohti kesää. Kevät etenee, linnut saapuvat täyttämään sinisen taivaan laulullaan. Aivan kohta kaikkialla on vehreää, kukat puhkeavat loistoonsa ja lampaat loikoilevat niityllä keskipäivän pysähtyneessä paahteessa. Tällaiseen mielikuvaan verkkaisesta maalaismaisemasta tupsahtaa miltei väistämättä huolettoman paimenen hahmo, ehkä panhuiluaan rakastetulleen soitellen. On oikeastaan mykistävää, kuinka pitkää, koko länsimaisen kulttuurin läpäisemää historiaa konventionaalinen tuokiokuvaus kesäisestä paimenelämästä kantaa.
Paimenrunous on kulkenut kirjallisuushistoriallista polkuaan käsi kädessä idyllin kanssa, vaikka lajeista voidaan myöhemmin hahmottaa erillisiäkin haaroja. Antiikissa paimenten lauluista kertovia runoja kutsuttiin bukoliseksi runoudeksi, joka saa nimensä kreikan kielen sanasta boukolos, lehmipaimen. Myöhemmin otettiin käyttöön latinan kielen sanasta pastor, paimen, johdettu pastoraalin käsite, jolla viitataan paimenten elämää kuvaavaan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen, kuten musiikkiin ja kuvataiteeseen. Sekä paimenrunouden että idyllin synty liitetään 200-luvulla eaa. eläneeseen runoilijaan, Theokritokseen, jonka nimissä säilyneistä idyllirunoista noin kolmannes kuvaa fiktiivistä paimenelämää. Theokritoksen runot keskittyvät ensisijaisesti yksinkertaisen elämän pienimuotoisiin kuvauksiin maalauksellisessa luonnonläheisessä miljöössä, mutta näkökulma on kuitenkin kaupunkilainen ja yläluokkainen. (Kivistö 2007, 317–323.)
Terry Gifford (2020, 1–13) on hahmottanut neljä erilaista tapaa käyttää pastoraalin käsitettä. Ensimmäinen viittaa historialliseen lajitraditioon, joka alkoi antiikin runoudesta ja levisi ajan saatossa näytelmäkirjallisuuteen sekä romaaneihin ja luontokirjoittamiseen. Toisen, laveamman määritelmän mukaan pastoraalilla viitataan mihin tahansa kirjallisuuteen, jossa maaseudun tai luonnon ja kaupungin kontrasti asettuu etusijalle, ennen kaikkea luontoa ihannoivassa ja ylistävässä hengessä. Kolmannessa tavassa tämä yksinkertainen ylistys puolestaan asettuu kiistanalaiseksi ja pastoraalin käsite saa kriittisiä poliittisia ulottuvuuksia, kun materiaalisen todellisuuden katsotaan törmäävän naiivin ihannoivan luontorepresentaation kanssa. Neljäs tapa liittää pastoraalin käsitteen neutraalisti kuvaamaan kirjallisuutta, joka käsittelee paimentavaa elämäntapaa laiduntavien eläinten parissa.
Giffordin mukaan jää lopulta lukijan tulkintojen varaan arvioida, miten käsitteen eri käyttötavat soveltuvat kulloinkin käsillä olevaan kirjallisuuteen. On esitetty, että varsinaisena historiallisena lajina pastoraali olisi kuollut jo 1800-luvun lopulla, kun kaupungin ja maaseudun selvät eroavaisuudet vähenivät merkittävästi. Toisaalta ympäristö- ja luontoaiheiden ajankohtaisuuden myötä pastoraali on saanut viime aikoina uutta tuulta alleen, ja etenkin ekokriittisesti ja posthumanistisesti virittyneitä muunnelmia voi tunnistaa nykykirjallisuudesta.
Suomen kirjallisuudessa Aki Ollikaisen pienoisromaani Pastoraali (2018) on mainio tuore esimerkki, joka nimeään myöten asemoi itsensä jämäkästi pastoraalin traditioon. Giffordin jaottelussa Ollikaisen teoksen voi katsoa sijoittuvan kolmanteen määritelmään, joka korostaa kriittisiä ja skeptisiä näkemyksiä pastoraaliin. Teos sijoittaa runsaan intertekstuaalisuuden maustamana pastoraalin konventiot nykyajan suomalaiseen mökkimaisemaan ja jäyhään luonteenlaatuun. Yhden kesäpäivän tapahtumat riittävät piirtämään lavean kuvan kolmen sukupolven arkisista murheista ja haaveista. Nuoruuden ja vanhuuden aihelmat tiivistyvät kuitenkin kaupungista muuttaneiden keski-ikäisten lammastilallisten horjuvaan uskoon omaa maaseutuidylliään kohtaan. Sekalaisesta henkilöhahmojen kokoelmasta nousee sittenkin päähenkilöksi – pastoraalille uskollisesti – nykyaikaisten ongelmien kanssa kamppaileva lammaspaimen Aatu, joka puhuu mieluiten Pan-karitsalleen. Kaupunkilaisuuden ja maalaiselämän jännite on kulkenut alusta saakka paimenrunouden mukana, ja monet myöhäisemmät muunnelmat ovat olleet korostetun tietoisia siitä. Myös Ollikaisen romaani on paljon velkaa maaseudun ja kaupungin sekä luonnon ja kulttuurin alati jännitteisille suhteille.
Ollikaisen Pastoraali ilmentää kiinnostavalla tavalla myös pastoraalin ja idyllin limittäisyyttä, lajeista hahmottuvia eroja ja niiden keskinäistä vuoropuhelua. Teos on täynnä pieniä idyllisiä tuokiokuvia ja myyttisesti sävyttyneitä posthumanistisia luontokuvauksia, mutta niiden varaan varotaan laskemasta kokonaisuutta. Juonen tasolla teoksen ironisoituva pastoraali on tiukasti kiinni ajassa ja pitää ihannoivan idyllin visusti kirjallisesti aisoissa. Toisaalta jo Theokritoksen idylleissä kaupunkilainen kaipuu yksinkertaiseen maalaiselämään ironisoituu, eikä ihannoiva sävy ole lajin historiassa lainkaan yksiselitteinen (Kivistö 2007, 323). Ollikaisen Pastoraalin sivuille ei ole kutsuttu lukijaa pelkästään haaveilemaan, vaan katsomaan silmiin inhimillisen elämän ajoittain sietämättömäksi yltyviä ristiriitoja. Ristiriitojen tuolla puolen, jo jossain menneisyydessä kajastava itsenäinen idylli lienee kuitenkin lajina kadonnut, eikä 2000-luvun runoileva paimenkaan voi sitä pelastaa.
Kuva: Uberto Dell’Orto (1848–1895) Idyll of the shepherds. Wikimedia Commons.
Lähteet:
Gifford, Terry. 2020. Pastoral. Oxford: Routledge.
Kivistö, Sari. 2007. ”Paimenrunous”. Teoksessa Kirjallisuus antiikin maailmassa, toim. Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi ja Raija Sarasti-Wilenius, 317–32. Helsinki: Teos.
Ollikainen, Aki. 2018. Pastoraali. Helsinki: Siltala.
Theokritos. 1974. Idyllejä. Suomentanut Marianna Tyni. Helsinki: Gaudeamus.