Kirjoittanut Sari Kivistö
Kesäisenä päivänä kävelimme katselemaan lammaskatrasta pellolla. Lampaiden löytäminen laajalta ja kumpuilevalta niityltä on aina vähän haastavaa – useamman kymmenen lampaan lauma on yllättävän hiljainen ja kätkeytyy helposti pitkän heinän siimekseen tai maaston kumpareiden taakse. Toisinaan lauman saattaa paljastaa hämäläisiä murteita muistuttava määkinä, toisinaan heinäkasvien kukintojen yläpuolelle kohoavat pyöreät selät tai terävät korvanpäät.
Lampaiden unelias käyskentely ja heinien napsiminen niityllä kuljettavat – kuten moni muukin asia – ajatukset latinankielisiin tutkielmiin ja poetiikkoihin, joissa eläinvertauksilla oli sijansa. Runoilija Giovanni Della Casa kirjoitti italiankielisessä käytösoppaassaan Galateo (1558, käännetty myös latinaksi) leikinlaskusta viittaamalla lampaisiin (lampaanlatina tarkoittaakin juuri leikkisää puhetta). Leikinlaskun tuli purra yleisöään lampaiden, ei koirien lailla. Koiran purema ei ollut hauskaa vaan muistutti kipeää loukkausta upotessaan syvälle lihaan, mutta lampaan purenta tarjosi sopivan pehmeän kielikuvan kohdettaan hyväntahtoisesti lähestyvälle verbaaliselle kujeilulle.
Wittenbergiläinen runoilija Friedrich Taubmann kirjoitti Columbae poeticae -teoksensa (1594, ”runollisia kyyhkyjä”) esipuheessa, että hänen runoissaan oli sekä nenäkkyyttä (nasus) että purevuutta (morsus). Hän kuitenkin vakuutti, että vaikka hän usein ajattelikin puremista, hän ei koskaan upottanut hampaitaan kohteeseensa. Leikinlasku ei siis kohdistunut keneenkään tiettyyn ihmiseen. Lampaiden purentaan vetoaminen oli tapa korostaa oman runouden harmittomuutta. Sananlaskun mukaan tyhmä oli se, joka pelkäsi lampaiden purevan.
Puraisu oli kielikuva, jota käytettiin ajan poetiikoissa satiirin lajista. Antiikin kyynikoista etenkin Diogenes tunnettiin koirana, joka haukkui vastaantulijat ja murisi ihmisten paheellisuudelle, mutta sivistyneen leikinlaskun tuli omaksua vuohieläimen lempeämpi lähestymistapa kohteeseensa. Toisaalta italialainen satiirikko Federigo Nomi muistutti 1700-luvun alussa, että haukkuvan koiran kyllä tunnisti jo kaukaa, mutta paljon vaarallisempi oli pieni maltankoira: se liehakoi ja nuoli kättä ennen kuin iski hampaansa kämmeneen. Tällä eittämättä varsin ihmiskeskeisellä kielikuvalla Nomi kritisoi imartelijoita.
Satiireja kutsuttiin hampaallisiksi papereiksi (chartae dentatae), joita luonnehtivat erilaiset dentaaliset kielikuvat (morsus dentalis tai dentatus). Toisinaan satiirikot saattoivat moittia kanssarunoilijoitaan purevuuden puutteesta: imartelevat hovirunoilijat avasivat kyllä suunsa mutta eivät kehdanneet upottaa hampaitaan vallanpitäjän kauniiseen sääreen. Satiirien omituisetkin kielikuvat olivat osa niiden huumoria.
Runosatiirit ovat yksi pitkään tutkimani kadonnut laji. Roomalaisten runosatiirikkojen jalanjäljissä inhimillisiä paheita kritisoitiin heksametrimittaisissa satiireissa uudelle ajalle asti. Laji oli luonteeltaan repertuaaritietoinen ja retorinen; se kierrätti kritiikissään lajikohtaisia kielikuvia muunneltuina aina uutta yleisöä varten. Lajin katoaminen liittyy kirjalliseen kompetenssiin: latinankielinen, runomittainen, vaikeaselkoinen, erikoisia kielikuvia pursuava, klassisen oppinut, harvoin hampaaton ja aikalaiskritiikkiin sidottu laji on vaikea pala sulateltavaksi kenelle tahansa.
Kesäisen niityn laidalla avaan siis puhelimeni ja tallennan hetken aikaa videolle lampaiden rouskuttelun ääniä. Ote heinien latvuksiin kuulostaa tomeralta ja jauhanta nopean tehokkaalta, kun laumallinen satiirikkojen mukamas esikuvia on työssään. Tuoltako sopivan leikinlaskun siis tulisi kuulostaa – tarmokas nyhtäisy ja nopea rouskutus? Tuijotan lampaita hetken epäuskoisena, mutta sitten ymmärrän myös toisen asian: lammas ei koskaan kiskaise ruohoa juuriaan myöten maasta, vaan syö vain varren. Niinpä kasvi pääsee versomaan aina uudestaan eikä laidun koskaan kokonaan lakastu.
Kuva: Edith Corbet (1846 – 1920), ’Sheep Grazing in the Dunes, on an Italian Coast’. Wikimedia Commons.