Kirjoittanut Isa Välimäki
II
Bone-house:
a skeleton
in the tongue’s
old dungeons.
I push back
through dictions,
Elizabethan canopies.
Norman devices,
the erotic mayflowers
of Provence
and the ivied latins
of churchmen
to the scop’s
twang, the iron
flash of consonants
cleaving the line.
(Heaney 1992, 19–20.)
Irlantilaisrunoilija Seamus Heaney matkaa menneisyyteen kuusiosaisessa runossaan ”Bone Dreams” (1975). Ensimmäisessä osassa runon puhuja löytää luunpalan ja sinkoutuu luuta ajattelemalla kielen ja kulttuuriperinnön menneisyyteen. Toisessa osassa kielen arkeologi kaivautuu taidokkaan rytmin siivittämänä läpi eri aikakausien aina runonlaulajien iskevään tyylilajiin saakka.
”Bone Dreams” ammentaa aineksia mm. keskiajan kadonneesta kirjallisuuden lajista, skaldirunoudesta. Skaldit olivat viikinkiajan hovirunoilijoita, jotka esittivät ylistysrunoelmia aikansa hallitsijoista hyödyntäen muinaisskandinaavista mytologiaa. Skaldirunous syntyi 800-luvun Norjassa, josta se levisi kukoistuskaudellaan eritoten Islantiin ja sammui lopulta 1200-luvulle tultaessa. Monimutkaisen muodon hallitseminen kysyi skaldeilta taitoa, sillä skaldirunous noudattaa täsmällistä runomittaa tarkkoine alku- ja sisäsointuineen.
Skaldirunouden tärkeimpiin ominaispiirteisiin kuuluvat lisäksi kaksi- tai useampiosaiset metaforiset kielikuvat, joita aikalaiset kutsuivat nimityksellä kenning (Lindow 2002, 17). Heaneyn runossa tällaista kielikuvaa mukailee ilmaisu bone-house, jonka Heaneyn runouden kääntäjä Jyrki Vainonen on suomentanut luumajaksi (Heaney 1997, 46). Runon puhuja on löytänyt muinaisenglannin ilmaisun ban-hus, joka tuodaan runon toisen osan avaukseen nykykielen asussa. Runon puhuja lainaa menneestä ja pohtii samalla kielen ja runouden katoavaisuuden ja jatkuvuuden teemoja. ”[L]uuranko / kielen vanhoissa / vankityrmissä” ei jätä rauhaan ja paljastaa runouden historiallisen kerroksellisuuden. Jo mennyt on vangittu kieleen – kannamme joka tapauksessa mukanamme kadonneita kirjallisuuden lajeja.
Heaneyn runon innoittamana pohdiskelin, millaisen metaforan luuranko voisi tarjota kadonneelle kirjallisuuden lajille. Toisin kuin ihmisruumiin haurasta katoavaisuutta ilmaiseva runollinen ilmaisu tomumaja, luumaja viittaa kovaan ytimeen, kuoleman jälkeen pysyvään ja jäljelle jäävään. Tarkkarajaisista palasista koostuva luuranko sopiikin erityisen hyvin ilmentämään täsmällistä muotoa noudattavia kadonneita kirjallisuuden lajeja. Verevä ja elinvoimainen ruumis on jo kadonnut ajan saatossa ympäriltä, mutta palasista koostuvat enemmän tai vähemmän kokonaiset luurangot toimivat kulttuurisena muistinamme. Luurangossa soivat pysyvyys, perintö ja pelkistetyksi riisutun muodon kirkkaus.
Luuranko ilmentää siten tiettyä ajallista etäisyyttä kirjallisuuden jatkumossa. Elon ajoista on kulunut jo tovi, mutta ruumiin luinen kehikko ei ole vielä maatunut tyystin unholaan tai fossilisoitunut harvinaislaatuiseksi esiintymäksi. Kirjallisuuden luumajat kantavat edelleen mukanaan painavia muotoja ja merkityksiä, joihin nykyhetken tekijä voi nojata. Toisaalta kaapissa kyyhöttävät luurangot voivat myös kolista, jopa häiritsevyyteen saakka. Kirjallisuushistorialliset konventiot voivat toisinaan vaivata tekijää – kielellisen ja kulttuurisen historian kerroksisuudesta ei kuitenkaan omistautuneinkaan kokeellinen kirjailija pääse kokonaan eroon uusia innovaatioita etsiessään.
Entä millaisen metaforan haamu voisi tarjota luurankoon nähden? Jään pohtimaan kysymystä ja palaan siihen myöhemmissä kirjoituksissani.
Kuva: Pieter Claeszin (1597–1661) maalaama Vanitas vuodelta 1630. Wikimedia Commons.
Kirjallisuus
Heaney, Seamus. 1992. ‘Bone Dreams’. Teoksessa North, 19–23. London: Faber & Faber.
Heaney, Seamus. 1997. Ukkosvaloa. Suomentanut Jyrki Vainonen. Porvoo: WSOY.
Lindow, John. 2002. Norse Mythology: A Guide to Gods, Heroes, Rituals, and Beliefs. Cary: Oxford University Press.