Kirjoittanut Katariina Kärkelä
And then wonder took him [Éomer], and a great joy; and he cast his sword up in the sunlight and sang as he caught it. And all eyes followed his gaze, and behold! upon the foremost ship a great standard broke, and the wind displayed it as she turned towards the Harlond. There flowered a White Tree, and that was for Gondor; but Seven Stars were about it, and a high crown above it, the signs of Elendil that no lord had borne for years beyond count. And the stars flamed in the sunlight, for they were wrought of gems by Arwen daughter of Elrond; and the crown was bright in the morning, for it was wrought of mithril and gold. (The Lord of the Rings, 868–869.)
Behind them came the host of the Harp, and this was a battalion of brave warriors; [– –]. They were dight with tassels of silver and tassels of gold, and a harp of silver shone in their blazonry upon a field of black; but Salgant bore one of gold [– –].” (The Book of Lost Tales II, 173.)
Ritaritarujen, turnajaisten ja taisteluiden kuvastoa toisintavassa fantasiafiktiossa sekä kokonaiset kansat ja armeijat että yksittäiset henkilöt tai suvut tunnetaan kantamistaan väreistä ja symboleista: taistelukentälläkin kauas näkyvät kirkkaat värit ja kuviot erottavat ystävän vihollisesta ja toivon epätoivosta. Arkisemmalla tavalla heraldiikan elementit ilmenevät vaikkapa J.K. Rowlingin Harry Potter -teoksissa, joissa useilla vanhoilla velhosuvuilla on omat vaakunansa ja joissa Tylypahkan noitien ja velhojen koulun eri tuvilla on kullakin tunnuksensa omine väreineen, eläinhahmoineen ja symboleineen. Yllä olevat katkelmat, J.R.R. Tolkienin fantasiateoksista lainatut, kuvaavat paitsi kuningas Aragornin lipun ja erään Gondolinin valtakunnan huoneen tunnuksen visuaalista asua myös niiden merkitystä kommunikatiivisina ja voimakkaita tunteita herättävinä symboleina. Reaalimaailman historiassa tällaisten värien ja symbolien käyttöä ovat hallinneet pitkien aikojen saatossa muotoutuneet tarkat säännöt, ja yhtä lailla omia, vakiintuneita tapojaan noudattaa myös vaakunoiden kuvaamiseksi kehittynyt sanallinen perinne. Vaakunan värejä ja elementtejä kuvatessaan heraldiikan tuntijat tuottavat omanlaisensa tekstin noudattaen blasonointina tunnettua kirjoittamisen muotoa.
Kaunokirjallisuuden käsitteenä blason on laajentunut tarkoittamaan yksityiskohtaista runollista kuvausta, esimerkiksi runon puhujan ihaileman naisen ulkonäön tarkkaa luonnehdintaa, ja barokkiajan runouden muotona se on voinut olla sekä kohdettaan ylistävä että halventava. Tämän lisäksi blasonia (blazon) voidaan käyttää myös huomattavasti rajatummassa merkityksessä: heraldiikasta puhuttaessa blasonoinnilla tarkoitetaan vaakunakuvausta, jonka kieli on tavallisesti hyvin ytimekästä ja omia, vakiintuneita standardejaan noudattavaa (Cook 2019, 363). Blasonoinnin tarkoitus on antaa kuvauksen kohteena olevasta vaakunasta mahdollisimman seikkaperäinen, selkeä ja kokonaisvaltainen selitys, visuaalisen kohteen täydellinen verbaalinen vastine, jossa kaikki keskeiset elementit esiintyvät niin täsmällisesti, että pelkän kuvauksen pohjalta voidaan rekonstruoida mahdollisimman autenttinen kuva (ibid. 363). Onnistunut blasonointi kertoo heraldiikan tuntijalle kaiken olennaisen paitsi vaakunasta itsestään myös siihen kätkeytyvistä merkityksistä.
Kirjallisuuden lajeja – kadonneita tai yhä elinvoimaisia – pohtiessa ei voi välttyä pohtimasta myös niiden rinnakkaiskokonaisuuksia, sekä suurempia että pienempiä. Usein joutuu kysymään itseltään, missä kulkevat rajat genren, tekstilajin tai -tyypin tai kuvakielisen tyylikeinon välillä. Tolkienin vaakunakuvauksissa, esimerkiksi tämän kirjoituksen alussa siteeratuissa, voi nähdä blasonoinnin perinteisiä piirteitä, mutta toisaalta ne voidaan katsoa myös esimerkeiksi yleisemmän tason ekfrasiksesta, sanallisesta taideteoksen tai muun esineen kuvauksesta. Blasonointi itsessään tarkoittaa heraldiikan kontekstissa toisenlaista tekstiä kuin runoudessa tai sanataiteessa laajemmin, mutta käsitteen käyttöön liittyvien erojen lisäksi on otettava huomioon sen suhtautuminen muihin kirjallisuuden ja taiteen lähikäsitteisiin. Runollisen kuvauksen blason on yksi kuvakielen muoto, mutta heraldiikan maailmaan astuttaessa kysymys käy monimutkaisemmaksi. Onko vaakunaopin blasonointi kyllin eriytynyt ja vakiintunut, jotta siitä voitaisiin puhua aivan omanlaisenaan tekstinä?
Kuvitteellisen maailman armeijoja kokoava ja taruolentojen sotisopaa suunnitteleva kirjoittaja, blasonoinnin periaatteita tietoisesti tai tiedostamattaan hyödyntävä, joutuu asemoimaan lähestymistapansa sekä kirjallisen että kuvallisen esittämisen sääntöjen verkkoon ja päättämään, miten uskollisesti seuraa heraldiikan vakiintuneita tapoja. Perinteisessä vaakunaopissa esimerkiksi heraldisten värien eli tinktuurien käyttöä ja yhdistelmiä koskevat säännöt ovat varsin tarkat, ja kirjoittajan on valittava suhtautumistapansa tiukkanakin pidettyyn perinteeseen. Tolkienin tapauksessa monet Taru sormusten herrasta -romaanissa esiintyvät ihmiskansojen tunnusten kuvaukset, muiden muassa Eorlin huoneen valkea hevonen ja Gondorin valtakuntaan kuuluvan Dol Amrothin ruhtinaskunnan hopeinen joutsenlaiva, jakavat yhteisiä piirteitä historiallisten eurooppalaisten vaakunoiden kanssa, mutta haltiakansojen heraldiikan elementit ja niiden noudattelemat säännöt ovat hyvin poikkeavat (Purdy 1982, 19). Yllä kuvattu Aragornin tulevan puolison Arwenin rakastetulleen valmistama mustapohjainen lippu valkeine puineen, kruunuineen ja tähtineen on kiinnostava sikäli, että se kutoo yhteen kaksi eri kansaa: kuolevainen Aragorn nai Arwen-haltian, ja siinä, missä lipun symbolit kuvaavat Elendilin suvun historiaa, lippu itsessään merkitsee myös uuden aikakauden alkua ja kahden kansan liittoa.
Viitattu kirjallisuus
Cook, Meghan L. 2019: “Blazon.” New Literary History. Vol. 50, No. 3. Baltimore. 363–368.
Purdy, Margaret R. 1982: “Symbols of Immortality: A Comparison of European and Elvish Heraldry.” Mythlore: A Journal of J.R.R. Tolkien, C.S. Lewis, Charles Williams, and Mythopoeic Literature. Vol. 9 No. 1. 19–36.
Tolkien, J.R.R. 1991 (1954–1955): The Lord of the Rings. Boston. Houghton Mifflin Company.
– – 1986 (1984): The Book of Lost Tales Part II. Ed. Christopher Tolkien. Lontoo, Sydney & Boston. Unwin Paperbacks.