Kirjoittanut Sari Kivistö
Anonyymissä, aiemmin reetori Demetrios Faleronlaisen nimiin viedyssä antiikin ajan teoksessa tyylistä (Peri hermeneias) mainittiin, että kirje muistuttaa spontaania keskustelua (224) ja samalla se on kuva kirjoittajansa sielusta (227). Varhaisella uudella ajalla palattiin tähän antiikin aikana syntyneeseen ajatukseen kirjeestä sielun peilinä. Petrarcan mukaan kirjoittajan sielun kasvot heijastuvat kirjeen sivuilla kuin kuvastimessa.
Peili-metafora heijasteli myös kirjeen lajissa tapahtuneita muutoksia. Renessanssihumanistit tekivät pesäeroa edeltävään keskiaikaiseen ars dictaminis -traditioon, jossa kirjemuotoa käytettiin ennen muuta hallinnon dokumenteissa. Renessanssihumanistit sen sijaan korostivat ystävien ja sukulaisten välillä vaihdettuja epämuodollisia kirjeitä, ad familiares. Jo Seneca oli kirjoittanut (epist. 75), että hän toivoi kirjeidensä olevan huolettomia ja helppoja kuin yhdessä istuskelevien tai kävelevien ystävien keskustelut. Espanjalainen Juan Luis Vives puolestaan vertasi 1500-luvulla kirjettä koristelemattomaan palvelusneitoon, jolle eivät sopineet yläluokkaiset hepeneet tai voimakas ehostus, vaan kirjeen tuli olla tyyliltään ”plebeijimäinen”, tavallinen ja arkinen. Kirjeissä ja kirjeenkirjoitusoppaissa käytetyt lajimetaforat heijastelivat aikaansa.
Varhaisen uuden ajan kirjeitä ja niiden kirjoittamisen taitoa eli epistolografiaa on alettu tutkia viime vuosina laajalti. Erityisesti on pohdittu kirjeen paikkaa yksityisen ja julkisen puheen välissä. Renessanssihumanistit korostivat kirjeen merkitystä ystävien välisenä keskusteluna ajankohtaisista aiheista: kirjeen aikamuoto oli preesens. Samalla he hioivat omia kirjeitään usein laajempaa lukijakuntaa ja julkaisua ajatellen. Kirjeitä kirjoitettiin oman julkikuvan ja maineen rakentamiseksi.
Oma kirjoitukseni latinankielisistä satiirisista kirjeistä on tulossa varhaisen uuden ajan alun kirjeitä käsittelevään kansainväliseen käsikirjaan. Kirjeiden lajin pohtiminen tarkoittaa samalla paluuta akateemisen lapsuuteni ja yli kahdenkymmenen vuoden takaisen väitöskirjan aiheisiin. Sanotaan, että kun luemme kaunokirjallista tekstiä ensimmäistä kertaa, vetävä teksti vie lukijansa mukanaan, ja vasta uudelleen lukiessa on mahdollista keskittyä yksityiskohtiin ja havaita sellaisia nyansseja, joita ei ensimmäisellä kerralla nähnytkään. Kuinka käynee, kun tarttuu aiheeseen, jonka on jo kauan sitten jättänyt taakseen?