Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Varhaisrenessanssin taidemaalarin Paolo Uccellon (1397–1475) teos The Hunt in the Forest (Caccia notturna) kuuluu aikansa loistavimpiin esimerkkeihin perspektiivin käytöstä. Oxfordin Ashmolean-museosta nykyään löytyvässä maalauksessa koirien ja ratsastajien joukko ajaa kauriita lehtipuiden katveessa. Solakat koirat, aseineen juoksevat metsästäjät ja punaisin varustein valjastetut hevoset säntäävät kuvaan oikealta ja vasemmalta, tunnelma on hätäinen ja miltei kaoottinen: on kuin ajajat eivät edes huomasi saaliin olevan aivan kupeessaan. Tavoitettiin saalista tai ei, suuntaavat sekä eläimet että metsästäjät vääjäämättä kohti yhteistä määränpäätä, jolla lopultakaan ei välttämättä ole mitään tekemistä riistan kanssa. Tummarunkoisten puiden rajalla horisontissa, kohdassa, jossa ajojahdissaan pisimmälle ehtineet jo ovat varjoihin hukkuneet, on maalauksen katoamispiste, perspektiivin kohta, jossa yhdensuuntaiset linjat yhtyvät ja häviävät. Jokin tavoiteltu on tuon pisteen jo ohittanut; kuvan hahmot ovat sinne yhä matkalla.
Katoamispisteen vastinpari on oculus, kohta, josta teosta on tarkoitus katsoa oikean perspektiivivaikutelman saamiseksi. Kadonnutta kirjallisuuden lajia tutkivan asema muistuttaa monin tavoin Uccellon maalausta ihastelevan katsojan näkökulmaa: kirjallisuudentutkijan oculus, käsillä olevaan ajanhetkeen ja tutkimukselliseen sekä kulttuuriseen kontekstiinsa väistämättä sidottu, on kiinteä verrattuna pakopistettään kohti loittonevaan tutkimuskohteeseen. Rinnastus käy ongelmalliseksi siksi, että toisin kuin maalausta katsova museovieras, kadonneen lajin tutkija suuntaa katseensa maalauksen ohi suoraan pakopisteeseen, siihen, mitä ei voi nähdä. Pakopisteeseen vasta matkalla olevat mutta poispäin liikkuvat kohteet, ne, jotka yhä ovat käsillä, toimivat välittäjäaineena tutkijan ja kohteen välillä: ne auttavat likemmäs mutteivät milloinkaan perille.
Oli kyse sitten valitusta perspektiivistä, käsitteistä tai laajemmasta teoriakentästä, tutkijan on tekstianalyysin maailmaan upotessaankin välillä pysähdyttävä arvioimaan käytössään olevia työkaluja, niiden soveltuvuutta ja perusteita tehtyjen valintojen takana. Kadonnut kirjallisuuden laji tuo jo ilmaisuna selvästi esiin kohteen abstraktiotason, joka nousee entisestään, kun puheena ovat suullisen lausunta- ja lauluperinteen katkenneet traditiot, ne, joista tietoa on säilynyt vain kuvauksina ja selontekoina varsinaisen taiteellisen aineksen sijaan. Tässä projektissa pohdimme paljon kadonneista lajeista puhumisen tapoja ja metaforisia ilmaisuja, joiden avulla poissa olevaa on helpompi lähestyä. Ei ole tavatonta, että teoreettisen kielen vielä haparoidessa apu alkuun pääsemiseksi löytyy tutkimuskohteesta itsestään: kaunokirjallisuuden metaforinen kieli voi tarjota välineet silloin, kun tieteellinen ilmaisu on neuvoton. Eksaktin kielen kyky jäsentää tutkittavaa maailmaa on rajallinen, mistä kauniisti todistavat kaunokirjallisen filosofian ja filosofisen kaunokirjallisuuden rajamailla liikkuvat tekstit Platonin dialogeista Italo Calvinon ja Umberto Econ teoksiin. Japanilaista ajattelua, etenkin Edo-runouden tuntijoita Kamo No Mabuchia ja Fujitani Mitsuea, seuraten Julian Baggini (2022, 59) toteaa, että runouden tehtävä on tarjota jonkinlainen ymmärrys siitä, mitä täsmällisesti ei voi kieleen vangita. Tieteellisen tutkimuksen konventioihin nojaavan ja niitä kunnioittavan tutkimuksen on pystyttävä käsittelemään kohdettaan tavalla, jonka tiedeyhteisö hyvin omintunnoin voi hyväksyä. Silti se voi umpikujaan joutuessaan hyötyä tutkimuskohteensa ilmaisun vapaasta leikistä, johon tieteellinen kirjoittaminen ei samoissa määrin anna mahdollisuutta.
Uccellon The Hunt in the Forestin katoamispisteeseen suuntaavan silmittömän juoksun kaunokirjalliseksi kuvaksi voidaan – toki kiistellysti – asettaa englantilaisen matemaatikon ja loogikon, Lewis Carrollina paremmin tunnetun Charles Lutwidge Dodgsonin (1832–1898) nonsense-runo ”The Hunting of the Snark”. Kahdeksan kohtauksen kuolinkamppailuksi alaotsikossaan luonnehdittu runo kertoo mystistä Snark-olentoa jahtaavasta, kymmenhenkisestä laivamiehistöstä, jonka pyrkimysten kohde on ajajille täysin käsittämätön ja absurdein määrein kuvattu. Ajojahti itsessään on askarruttava ja jännittävä, mutta todellinen vaara piilee kohteen löytymisessä: Snarkin voittajan kohtalona on äkillisesti ja hiljaisuudessa kadota. Perille pääsy tarkoittaa katoamispisteen tavoittamista, ja jo laivamatkallaan kohti Snarkin maata miehistö purjehtii eräänlaisessa tyhjiössä:
He had bought a large map representing the sea,
Without the least vestige of land:
And the crew were much pleased when they found it to be
A map they could all understand.
[– –]
“Other maps are such shapes, with their islands and capes!
But we’ve got our brave Captain to thank
(So the crew would protest) “that he’s bought us the best—
A perfect and absolute blank!”
Muissa kartoissa käytettyjä napoja, vyöhykkeitä, tasaajia ja meridiaaneja kapteeniaan ylistävä miehistö pitää paitsi tarpeettomina myös mielivaltaisina, ovathan ne ”merely conventional signs!” Navigoinnin kiintopisteet ovat sopimuksenvaraisia, vasen ja oikea, korkea ja matala perspektiivistä riippuvaisia. Snarkia ajava miehistö ei välitä sen paremmin maamerkeistä kuin maantieteellisistä tai laskennallisista apuvälineistäkään: pelkkää aavaa merta esittävä kartta on paras oppaaksi matkalla, joka päättyy tyhjyyteen. Kiintoisaa on, että Snark itse ei suinkaan välttämättä katoa – se on vain löytäjän kohtalo. Uccellon maalaukseen rinnastettuna runo käsittelee katoamispisteen ongelmaa käänteisesti, mutta myös maalauksessa vaaran tuntu on läsnä: yksi hevosista, kuvassa oikealla oleva ruunikko, tekee äkkipysäyksen. Pakopisteeseen suuntaavassa ajojahdissaan ratsu ja ratsastaja hetken epäröivät, eikä katsoja tiedä, onko kaksikon matka vielä jatkuva.
Kirjallisuudentutkimuksen traditio, käsitteet ja menetelmät, tutkijan meridiaanit, navat ja kääntöpiirit, ovat välttämätön apu kirjallisuushistorian merellä navigoitaessa. Katse voi olla historiallisessa pakopisteessä, johon osa kirjallisuudenlajeista on jo kauan sitten hukkunut. Silti tuota pistettä on lähestyttävä oculuksen vaatimalla tarkkuudella, argumentaation tavoilla, jotka tunnustavat yhtä aikaa sekä traditionsa vaatimukset että kohteensa edellyttämän analyyttisen herkkyyden, jopa mielikuvituksen.
Viitattu kirjallisuus
Baggini, Julian 2022 (2018): Ajatteleva maailma. Filosofian maailmanhistoria. (How the World Thinks. A Global History of Philosophy.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin & näin -kirjat 131. Tampere. Eurooppalaisen filosofian seura.
Carroll, Lewis 1876: “The Hunting of the Snark.” https://www.poetryfoundation.org/poems/43909/the-hunting-of-the-snark
Kuva: Caccia notturna. Paolo Uccello, c. 1470. Wikimedia Commons.