Kirjoittanut Sari Kivistö
Altdorfin 1800-luvun alussa lakkautetussa yliopistossa Saksassa lääketieteen professorina 1700-luvulla toiminut Johann Jakob Baier oli innokas keräilijä. Hänen Iconothecassaan oli yksi ajan suurimmista oppineiston muotokuvien kokoelmista, yli 600 kuvaa. Akateemiset matkailijat kävivät ihastelemassa yksityisten ja julkisten kirjastojen seinille aseteltuja potretteja ja imivät niistä esikuvallista henkeä. Ranskalaisen historioitsija Françoise Waquet’n (1998) mukaan kokoelmia saatettiin järjestellä tieteenalan tai yliopiston mukaan. Jotkut suosivat aakkostettua järjestystä, toiset keskittyivät keräilemään muotokuvia tietystä oppineesta tai akateemisesta perheestä. Harrastus sai myös kirjallisia piirteitä. Baierin laatimissa altdorfilaisten lääketieteen professorien elämäkerroissa (Biographiae professorum medicinae, 1728) jokaista muotokuvaa seurasi lyhyt selvitys henkilön elämänvaiheista ja tieteellisestä tuotannosta. 1600-luvun jälkipuolella oli myös muodikasta liittää kirjojen alkulehdille muotokuva kirjailijasta. Lukijat olivat kiinnostuneita näkemään kirjailijan todelliset kasvonpiirteet eräänlaisena uskollisena heijastuksena oppineesta mielestä.
Toinen Baierin kirjallinen keräilyharrastus kohdistui hänen Nürnbergin alueelta löytämiinsä mineraaleihin ja fossiileihin. Fossiilit ovat eloperäisiä jäänteitä menneiltä ajoilta, joita Baier luonnehti teoksessaan Oryktografia Norica (1708) luonnon kuvioimiksi kiviksi. Baier sanoi omistaneensa kaikki joutilaat hetkensä kävelyille ja luonnon leikkien havainnoinnille. Hän taulukoi paikalliset kivihavaintonsa eri luokkiin figuurien perusteella. Kivet saattoivat muistuttaa kehämäisine, kartiomaisine tai tähtimäisine muotoineen matemaattisia kappaleita. Toisten kivien ääriviivoissa saattoi nähdä hedelmien, sienten tai juurakoiden kivettyneitä jäänteitä. Baier erotti kivissä kuviteltavat muodot varsinaisen transmutaation kokeneista kasveista ja eläimistä. Näissä fossiileissa oli Baierin mukaan jäljellä vain eliön aiemman hahmon tunnuspiirteet. Näin oli esimerkiksi kivettyneessä kärpäsessä tai kotilofossiileissa, jotka muistuttivat Zeus Ammonin oinaansarvista päätä. Antiikin aikana fossiileita selitettiin usein myyteillä, mutta varhaisella uudella ajalla lääkärien katse oli jo vähemmän mielikuvituksellinen.
Kolmas Baierin keräilyharrastus eli lääketieteelliset aforismit ja sananlaskut kiinnostavat ehkä kirjallisuushistorioitsijaa eniten. Sanonnat voivat yhdistyä pidempiin teoksiin, kuten Anna Kareninan kuuluisassa avausvirkkeessä tai faabelien opetuslauseissa, mutta varhaisella uudella ajalla erilaiset mietelauseet olivat suosittuja itsenäisinä pieninä lajeina. Ne olivat painokkaita kielellisiä kiteytyksiä, jotka voivat kantaa mukanaan ajatonta viisautta tai ennakkoluuloja pitkältä historian ajalta. Myös sananlaskuja voisi kutsua historiallisiksi kivettyneiksi muodoiksi, jotka tiivistävät ikiaikaisia kokemuksia muuttumattomina eteenpäin. Niiden alkuperä on hämärän peitossa, mutta tekijätön teksti on vahvistunut lukemattomien päällekirjoitusten ja kollektiivisen hyväksynnän myötä.
Olen viime aikoina pohtinut tulevaa esitelmääni varten aforistista metodia latinankielisissä lääketieteen väitöskirjoissa. Aforismit olivat varhainen lääketieteellisen kirjallisuuden laji Hippokrateesta lähtien, mutta modernista lääketieteellisestä kirjallisuudesta ne ovat kadonneet. Millainen muoto aforismi tuossa historiallisessa yhteydessä oli? Mitä aforistinen metodi tarkoitti? Mikä oli aforismien ja ajan suhde?
Lähteet
Waquet, Fr. “Viewing intellectuals. Scholars and their portraits in the seventeenth and eighteenth centuries”, Intellectual news, Spring 1998, 24-29.